Oman elämäni jakautuessa varsin selkeästi kahden kaupungin välille, tulee viikoittain istuttua junassa tai bussissa matkalla. Nyt kolmannen reissuvuoden ollessa käynnissä, alkaa tämä hammasharja-reppureissaajan elämä vaatia veronsa. Inhoan sitä, että ollessani kummassa tahansa kaupungissa, päässä on koko ajan väistämättä väliaikaisuuden tunne. Kohta pitää taas lähteä kipittämään juna-asemalle, muistinko varmasti molemmat kotiavaimet, jäiköhän jääkaappiin muhimaan jotakin ja onko takasin palatessa vastassa biologinen joukkotuhoase… Toinen kodeista on koulun vieressä (näkyy ikkunasta, juhuu!) sijaitseva kimppakämppä ja toinen lapsuuden kotini, jossa muu perheeni siis asuu. Ensimmäinen ei vain tunnu kodilta korvien välissä ja toisessa tulee muistutetuksi siitä, ettei itse asiassa enää asu siellä. Toiseen kaupunkiin sitoo koulu, toiseen perhe ja ystävät sekä satunnaiset työt.

Jotenkin aina ajattelen, että olen helsinkiläinen isoilla kirjaimilla ja että stadi on mun hima. Sitä karumpaa on huomata, kuinka kaupunki kasvaa ja muuttuu ympärillä, koko ajan isommaksi ja samalla vieraammaksi. Ei se tarvitse minua tai välitä minusta, sen kun pukkaa kuppilaa ja workshopia toisen perään silmäänsä räpäyttämättä. Samalla Helsinki käy koko ajan tuntemattomammaksi, kaupunginosien luonne muuttuu, se kiva kahvila mistä sai sitä hyvää teetä lopetti jo toissa talvena eikä kukaan tullut ilmoittaneeksi. Samanaikaisesti kukaan ei tajua miltä tuntuu asua poissa sieltä mikä sydämessä tuntuu kodilta ja tuntea olonsa vain satunnaiseksi kyläilijäksi ohikulkumatkalla, kun oikeasti tahtoisi tarttua katulamppuun ja kiljua että minä en lähde täältä koskaan.

Hei hei Helsinki, mä kaipaan sua niin.