…sienestäessä

Puhuttiin viikonloppuna nirsoilusta ja inhokkiruuista. Itse olisin kaikkiruokainen, siis ihan kaikki paistetuista heinäsirkoista shamppajamunuaisiin (haters gonna hate, ha!) uppoaisi, ellei vatsani olisi niin herkkis ja jääkarhut kohta kodittomia. Snif. Aina näin ei kuitenkaan ole ollut ja muistan katsoneeni monen monet Avaraluonnot mökillä ruokapöydässä yksin istuen, koska lautasella oli, tanttantaa, sieniä!

Hassua ajatella nyt, kun whatsappiin kilahtelee viikonloppuisin iskän laittamia kateuskuvia sienimetsältä, kuivurissa hurisee pakurikääpää ja koiraakin yritin opettaa kanttarellikoiraksi. Ei muuten onnistunut, sanotaanko nyt näin. Sienestämisessä parasta on metsässä liikkuminen ja vielä sitäkin enemmän löytämisen riemu. Kliseistä ehkä, mutta hyvin totta. Harvoin käytän sanaa ihana, mutta maasta pilkistävän korvasienen kaivaminen varovasti paljain sormin esiin on sitä niin monella tavalla. Parisen viikkoa sitten olin mökillä mukana ja säntäsin tietysti heti metsään hirvikärpäsiä uhmaten. Keli alkoi tosin olla jo niin vilakka, että löysin vain muutamia kakkoslaatuisia kanttarelleja sekä rouskuja. Ei sillä tosin niin väliä, koska kuten sanottu ihanaa oli.

Oma tavoitteeni sienestyksen saralla on opetella tunnistamaan lisää lajeja ja etenkin niitä syötäviä. Sienistä kyllä on vaikka mihin muuhunkin kuten lankojen värjäämiseen ja lääkintään, mikä kiinnostaa sekin. Lähes yhtä hyödyllisiä kuin sisäisesti nautittuina, ovat ne kyllä myös ilo silmälle. Osa söpöjä ja nättejä, toiset outoja ja vähän jänniäkin.

Koko touhuhan tähtää loppujen lopuksi tähän hetkeen kun uunin lämmössä muhii kanttarelli-tatti-suppilvahvero-piirakka, mmm. Nyt sitten vain varoo kuolaa valumasta rinnuksille odotellessa ja polttamasta kieltään siihen ensimmäiseen haukkuun jonka jäähtymistä ei kuitenkaan ikinä jaksa odottaa. Että ihan (sieni)veitsenkärjellä elämistä niin.