…turhaantuessa
En hirveästi pidä arjesta. Kyse ei ole siitä, ettäkö elämäni olisi viisi päivää viikossa aina ihan hanurista, mutta sen tuttuus alkaa tuntua hieman liiankin… Tutulta. Herää, opiskele, käy salilla, syö, nuku. Ei niin että varsinkaan syömisessä tai nukkumisessa mitään vikaa olisi, päinvastoin. Opiskelen vihdoin myös alaa, josta olen aina haaveillut. Punttiakin nostelen koska niin haluan.
Silti viikosta toiseen toistuva kaavamaisuus alkaa syödä minua pään sisältä, on tehnyt sitä jo jonkin aikaa. Kaipaan vaihtelua. Haaveilen lomista, uusista harrastuksista, ihmisistä, elämyksistä – ja kukapa ei. Rutiinit tuovat elämään totta kai varmuutta ja luottamusta, turvaa ja helpoutta. Mutta ajatus siitä, että tämän kummempaa ei ole tiedossa kuin vasta milloin lie jos ikinä (hyi), on minulle todella epämiellyttävä. Haluan seikkailla nyt, en huokailla huomisen perään!
Monotonisuus lamauttaa ja on todella inhottavaa huomata myös itsessään sen seuraukset. Päivät menevät keskenään välillä sekaisin, koska ne ovat niin samankaltaisia. Toisaalta myös oma huumorintaju on ottanut iskua, eikä läppä lennä kuten sen soisi. Salakavalasti vetäydyn kuoreeni ja muutun eteenpäin koomaavaksi zombiksi. Lohtua tähän hetkeen tuo edessä häämöttävä kesäloma ja työharjoittelu (kiitos!) mutta sitä ennen on saatava ravisteltua itseeni eloa, ja ehkä samalla vähän muihinkin.