Ystävät hyvät

Olen pohtinut ystävyyssuhteitani hieman eri tavalla lapsettomuusdiagnoosin jälkeen. Suurella osalla ystävistäni on jo yksi tai useampia lapsia, lapsettomia ystäviä alkaa olla enää kourallinen. Ystävät jakautuvat mielessäni nykyään automaattisesti lapsellisiin ja lapsettomiin, hiukan samalla tavalla kuin joskus aiemmin sinkkuvuosinani ihmiset jakautuivat seurusteleviin ja sinkkuihin. Siinä vaiheessa kun kuvioihin tulee mukaan uusi ihminen (oli se sitten poikaystävä tai vauva) vaikuttaa se väistämättä jollain tavalla ystävyyssuhteisiin. Yleensä uusi ihminen yhtälössä tarkoittaa ainakin sitä, että ystäville on vähemmän aikaa.

Olen siinä iässä, että polttarit ja häät alkavat olla mennyttä elämää ja vauvajuhlat arkea. Päätin lapsettomuusdiagnoosin jälkeen, että saan olla itsekäs ja jättää osallistumatta erilaisiin vauvatapahtumiin, jos siltä tuntuu. Ilmoitin juuri, etten pääsekään tulemaan ystäväni vauvajuhliin, vaikka olin jo aiemmin ilmoittanut tulevani. Ei huvittanut ollenkaan mennä, kun tiedän että lähes kaikilla juhlavierailla on joko lapsi, tai ”pulla uunissa”. Saattaa olla että juhlissa olisi ollut ihan hauskaakin, mutta suurella todennäköisyydellä olisin joko a) pahoittanut mieleni ”milloinkas teille on tulossa perheenlisäystä”-kysymyksiin tai b) kyllästynyt vauvahössötykseen jossain kohtaa.

Vauvajuhlien lisäksi minusta on tuntunut, että haluan ottaa etäisyyttä lapsellisiin ystäviini ylipäätään. En jaksa istua enää yhdelläkään illallisella, jossa keskustelunaiheet pyörivät ainoastaan lasten ympärillä. En jaksa hymyillä teennäisesti ja teeskennellä että minua niin kovasti kiinnostaa onko jonkun vauva aloittanut jo harjoittelemaan sormiruokailua tai siitä, milloin yöimetykset olisi syytä lopettaa. Minulla ei ole näihin keskusteluihin yhtään mitään annettavaa. Tai no, oikeastaan välillä kyllä tekisi mieli kommentoida kärkevästi. Tiedän kuitenkin jättää nämä kommentit vain ajatuksen tasolle, koska saisin sääliviä ”et-voi-ymmärtää-koska-et-ole-äiti” -katseita. Parempi istua vaan hiljaa. Toisaalta tuntuu kurjalta eristää itsensä osasta ystäviä tällä tavalla, mutta minusta tuntuu, että se on nyt ainakin toistaiseksi tarpeen.

Ystäväni ovat kyllä ihania, mutta en usko, että suurin osa heistä pystyisi ikinä samaistumaan tähän tilanteeseen, vaikka haluaisivatkin. Suurimmalla osalla tosiaan on jo lapsia, eikä lastentekoprosessi ole heidän kohdallaan vaatinut muuta kuin ehkäisyn poisjättämisen. Yksi ystävistäni on sekundaarisesti lapseton. Vaikka hän varmasti painii osittain samankaltaisten ajatusten kanssa kuin minäkin, ei se silti tunnu minusta ihan samalta koska hänellä on jo yksi aivan ihana lapsi. Uskon että hän ehkä osittain pystyy samaistumaan tilanteeseeni, mutta kuitenkaan ei. Samalla tavoin minä en pysty ihan täysin samaistumaan hänen tilanteeseensa.

Kerroin vastikään yhdelle ystävälleni siitä, että olemme jonottamassa lapsettomuushoitoihin. En ole kertonut lapsettomuushoidoista tähän mennessä kuin yhteensä kolmelle ihmiselle, mukaan lukien siis tämä ystävä, jolle nyt kerroin. Kahdelle ystävälle kerroin siksi, että he tiesivät meidän olevan menossa tutkimuksiin ja myöhemmin erikseen kysyivät, selvisikö niistä mitään. Tuntui että oli pakko kertoa, en halunnut kierrellä tai valehdella. Tälle kolmannelle ystävälle kerroin, koska itse halusin kertoa. Tämä oli minulle siis oikeastaan aika iso juttu. Kyseinen ystäväni on pienen lapsen äiti. Emme olleet asiasta puhuneet aikaisemmin kovin yksityiskohtaisesti, mutta tiesin, että tie vanhemmuuteen ei hänellekään ollut helppo ja avuksi tarvittiin enemmänkin hoitoja. Tuntui helpottavalta kertoa asiasta ihmiselle, joka oikeasti pystyy samaistumaan tilanteeseen. Tuntui hirveän helpottavalta puhua sellaisen kanssa, joka ymmärtää. Toki netin keskustelupalstat ja tämä blogi osaltaan vastaavat vertaistuen tarpeeseen, mutta on ihana tietää että on myös olemassa ystävä joka on käynyt läpi samoja asioita ja jota voi nähdä ihan livenä jos tarve vaatii.