Neljäs siirto. Plussa, kolmannen kerran. Positiivinen raskaustesti toi mukanaan taas paljon tunteita: iloa ja pelkoa. Voisiko tämä lapsettomuuspolku olla tässä, ihan oikeasti, lopullisesti?

Ensimmäiset viikot kuluivat hitaasti. Aina progesteronin valuessa housuihin piti juosta vessaan tarkistamaan ettei kyse ole verestä. Odotin varhaisultraa hyvin pelonsekaisin tuntein, kun viime raskaus päättyi raskaaseen pettymykseen varhaisultrassa. Oli vaikea luottaa että tällä kerralla saisimme hyviä uutisia. Raskausoireiden vähäisyys ei helpottanut tilannetta. Kuitenkin varhaisultrassa kaikki oli hyvin, pieni sydän sykki hurjaa tahtia. Koska jännitin varhaisultraa hirveästi, olin jo muutama päivä aikaisemmin kurkistanut itse ultralla ja todennut kaiken näyttävän hyvältä. Silti huojennus oli valtava, kun lääkäri totesi kaiken olevan hyvin.

Nyt ollaan menossa kohti ensimmäisen raskauskolmanneksen loppua. Levoton olo ei helpottanut kokonaan varhaisultran jälkeen, kun törmäsin muutamaan keskenmenotarinaan ja aloin pelätä että sama osuu vielä omalle kohdalle. Olen pari kertaa itse ultraillut ja pikkuinen näyttää jo pieneltä ihmiseltä ja jumppailee ahkerasti. Seuraava virallinen ultrakin on tulossa jo aivan pian. Uskaltaisiko jo kohta luottaa?

Alkuvuoden huono onni ei näytä vieläkään kääntyneen. Tuoresiirto kolmipäiväisellä ei tuottanut toivottua lopputulosta. Negatiivisen raskaustestin jälkeen olen ollut kaikin puolin muutenkin negatiivinen. Kannattiko tätä toisen lapsen yritystä edes aloittaa, kun se tuottaa vaan sarjan pettymyksiä? Toki oikeasti olisin varmasti katunut yrittämättä jättämistä.

On vaikea olla läsnä. Pelkään että lapsemme lapsuus lipuu huomaamatta ohi, kun energia kuluu hoidoista stressaamiseen. Ansaitsenko edes saada toista lasta, kun en keskity esikoiseen tarpeeksi? Pelkään myös hirveästi että hänelle tapahtuu jotain. Tavallaan kaipaisin hirveästi omaa aikaa, mutta samalla en haluaisi olla lapsesta hetkeäkään erossa.

Ajatukset pyörivät jo tulevassa. Jos seuraava siirto ei onnistu, alkaa viimeinen hoitokierros. Mahdollisuus on toki jatkaa vielä yksityisellä. Pelkään että meillä alkaa tulla biologia vastaan joko iän tai siittiöiden vuoksi. Ne harvat alkiot joita olemme hoidoissa saaneet, ovat kaikki olleet kivesbiopsiasiittiöistä lähtöisin. Siittiöitä odottaa myös pakkasessa, mutta pakastimen kautta käyneet siittiöt ovat toimineet huonommin. Kivesbiopsioita ei voi kuitenkaan loputtomiin tehdä. Munasoluja on toistaiseksi tullut kohtalaisesti, mutta määrä on selkeästi vähentynyt viimeisimmissä hoidoissa. 

Pakkasessa odottavan alkion siirto menee kesätauon vuoksi syksylle. Toisaalta harmittaa ettei siirtoa ehditty tehdä ennen kesätaukoa, mutta toisaalta tieto siitä että yksi mahdollisuus odottaa yliopistosairaalan pakkasessa on rauhoittava. Ehkä syksyyn mennessä tämä pessimismi kääntyy optimismiksi, mutta onneksi onnistuminen ei tässä kohtaa vaadi siihen uskomista.