Iloa ja pelkoa

Neljäs siirto. Plussa, kolmannen kerran. Positiivinen raskaustesti toi mukanaan taas paljon tunteita: iloa ja pelkoa. Voisiko tämä lapsettomuuspolku olla tässä, ihan oikeasti, lopullisesti?

Ensimmäiset viikot kuluivat hitaasti. Aina progesteronin valuessa housuihin piti juosta vessaan tarkistamaan ettei kyse ole verestä. Odotin varhaisultraa hyvin pelonsekaisin tuntein, kun viime raskaus päättyi raskaaseen pettymykseen varhaisultrassa. Oli vaikea luottaa että tällä kerralla saisimme hyviä uutisia. Raskausoireiden vähäisyys ei helpottanut tilannetta. Kuitenkin varhaisultrassa kaikki oli hyvin, pieni sydän sykki hurjaa tahtia. Koska jännitin varhaisultraa hirveästi, olin jo muutama päivä aikaisemmin kurkistanut itse ultralla ja todennut kaiken näyttävän hyvältä. Silti huojennus oli valtava, kun lääkäri totesi kaiken olevan hyvin.

Nyt ollaan menossa kohti ensimmäisen raskauskolmanneksen loppua. Levoton olo ei helpottanut kokonaan varhaisultran jälkeen, kun törmäsin muutamaan keskenmenotarinaan ja aloin pelätä että sama osuu vielä omalle kohdalle. Olen pari kertaa itse ultraillut ja pikkuinen näyttää jo pieneltä ihmiseltä ja jumppailee ahkerasti. Seuraava virallinen ultrakin on tulossa jo aivan pian. Uskaltaisiko jo kohta luottaa?