Kolmannella kolmanneksella

Aika tuntuu kuluvan kuin siivillä, viikot ovat vierineet ohi hurjaa tahtia ja nyt sitä ollaankin jo raskauden viimeisellä kolmanneksella. Olen kertonut raskaudesta aikaisempaa avoimemmin – eipä sitä oikeastaan edes pysty enää piilottelemaan. Raskausviikot ovat nyt jo sellaiset, että jos vauva päättäisi syntyä niin hän todennäköisesti säilyisi elossa, vaikka olisikin vielä ennenaikainen. Ruokakaupassa tuntuu hassulta, kun osassa tuotteista parasta ennen päiväys menee jo pidemmälle kuin laskettu aika.

Synnytykseen valmistautuminen alkaa käydä vähitellen ajankohtaiseksi, vaikka edelleen se tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Ilmoittauduin Simpukan onnekkaiden synnytysvalmennukseen (suosittelen, oli erittäin hyvä!), jonka lisäksi tarkoitus on käydä vielä oman paikkakunnan valmennuksessa, jos sinne vaan mahtuu (yritin jo, mutta ajat näyttävät täyttyvän ihan alta aikayksikön). Olen työn puolesta ehkä keskimääräistä paremmin perillä siitä mitä synnytyksessä tapahtuu, mutta silti on kiva osallistua valmennuksiin koska ne laittavat ajattelemaan lähestyvää synnytystä ja tekevät asiasta todellisemman.

Pikkuisen liikkeet tuntuvat päivittäin, eikä minulla ole ollut nyt sen takia niin suurta huolta ja tarvetta kuunnella sydänääniä tai ultrailla itse. Kävimme kuitenkin 4D-ultrassa kurkistamassa vauvaa ihan muuten vaan. Oli ihmeellistä nähdä pikkutyypin kasvot! Hän kyllä yritti piilotella niitä parhaansa mukaan, sekä kädet että jalat olivat sitkeästi naaman edessä. Vaikka olen nähnyt pikkutyypin jo monta kertaa ultraäänessä, 4D-ultra teki asiasta jotenkin vielä paljon konkreettisemman.

Raskaana oleminen on tähän mennessä ollut pääosin aivan ainutlaatuista ja ihanaa aikaa. Olen selvinnyt varsin vähillä oireilla, vaikka ajoittaisia pikkuvaivoja esimerkiksi liitoskipujen muodossa on alkanut toisinaan ilmetä. Lisäksi muutamana yönä olen herännyt ikävään pohjekramppiin ja vatsan toiminta on selkeästi hidastunut niin että luumut ja Pegorion ovat päivittäiset ystäväni. Ikävin vaiva tähän mennessä on ollut raskausdiabetes, joka minulla todettiin sokerirasituksessa rajalla olevan paastoarvon perusteella. Olin sanalla sanoen aivan pöyristynyt tästä diagnoosista, sillä minulla ei ole yhtäkään riskitekijää ja elintapani ovat terveelliset. Oli aivan absurdi tilanne, kun diabetesohjauksessa erittäin reilusti ylipainoinen hoitaja saarnasi minulle ruokavalion ja liikunnan merkityksestä. Raskausdiabetesruokavalio on todella omituinen, eikä suoranaisesti vastaa käsitystäni terveellisestä. Kotimittauksissa minulla on ollut nyt muutama liian korkea arvo todennäköisesti liian pitkiksi venyneiden ateriavälien, huonosti valittujen välipalojen ja unohdettujen iltapalojen vuoksi. Harmittaa ja tunnen oloni hirveän epäonnistuneeksi. Pelkään kovasti, että ruokavaliohoito ei riitä, ja että joudun vielä loppuraskaudesta aloittamaan lääkityksen.

Valitukset sikseen, pääosin raskaus on siis kuitenkin ollut onnellista aikaa ja olen kiitollinen jokaisesta hetkestä. Toisinaan mietin aikaa lapsettomuushoidoissa ja sitä, kuinka huonolta tilanne näytti. Onnistumisen mahdollisuus tuntui häviävän pieneltä ja edelleen on epäuskoinen olo siitä että meidän ainokainen nro seitsemän päätti tarrata kiinni. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, raskaana. Parin kuukauden päästä toivottavasti tavataan tuo pieni, joka mahassa ahkerasti myllertää!