Mihin jäimmekään?

Hei taas, pitkästä aikaa! Vauvavuosi hujahti kliseisen nopeasti ohi ja lapsemme on nyt ihana, touhukas taapero. Arvaatte varmaan, että palaan linjoille koska olemme päättäneet lähteä uudelleen lapsettomuushoitoihin, yrittämään toista lasta.

Päätös hoitoihin lähtemisestä oli toisaalta erittäin helppo ja itsestään selvä, mutta toisaalta monimutkainen. Olemme suhteen alusta lähtien puhuneet mieheni kanssa siitä, että haluaisimme useampia lapsia. Lapsettomuushoitojen alkaessa toive kutistui: saataisiinpa edes yksi lapsi. Jollakin tapaa tuntuu ahneelta toivoa nyt toista lasta, kun on saanut jo yhden ihmeen. Vauvan kanssa arki on ollut ajoittain todella raskasta ja välillä mieleen on pujahtanut ajatus, haluanko todella vielä lisää lapsia sekoittamaan tätä soppaa? Päädyimme kuitenkin siihen, että emme halua jälkikäteen jossitella asiaa, vaan katsoa tämänkin kortin.

Toivoisin että tämä ”toinen kierros” olisi helpompi siinä mielessä, että raastava pelko lopullisesta lapsettomuudesta ei ole enää läsnä. Hieman pelottaa kuitenkin, kuinka paljon sitä pettyy, jos hoidot menevät huonosti. Entä jos emme saa ollenkaan siirtokelpoisia alkioita? Oma ikä tuntuu myös nyt paljon hankalammalta asialta kuin ensimmäistä lasta yrittäessä, vuosia on tullut tässä välissä lisää ja tilastollisesti hedelmällisyyteni laskee koko ajan kuin lehmän häntä.

Olemme tässä välissä ehtineet muuttaa eri sairaanhoitopiirin alueelle, joten hiukan uusia kuvioita on luvassa. Ultraäänet tehdään keskussairaalassa kotipaikkakunnalla, punktioita ja mahdollisia siirtoja varten täytyy matkustaa vanhalle kotipaikkakunnalle yliopistosairaalaan. Haimme keväällä uuden lähetteen, jonotimme ensikäynnille ja nyt olemme lopulta jonossa hoitoon. Varsinainen hoidon aloitus menee syksyyn, mutta tuntuu että tässä kohtaa odottelu ei haittaa (vaikka toisaalta ajan kuluminen stressaa oman iän vuoksi). Kevät on ollut raskas ja kiireinen, toivon että ehtisin nauttia kesästä ilman paineita ja kerätä vähän voimia hoitoihin palaamiseen.