Sitten kun

Olen pahimmanlaatuinen ”sitten kun” -ihminen. Sitten kun olen hoitanut tämän asian, sitten kun olen suorittanut tuon jutun, sitten kun… Nyt odotan taas lapsettomuushoitojen seuraavaa etappia. Työt ja muut asiat ovat pitäneet minut viime aikoina niin kiireisenä, että toisinaan tuntuu siltä ettei oikeastaan ehtisi edes nukkua. Sitä voisi luulla että en ehtisi muilta kiireiltäni suoda ajatustakaan millekään lapsettomuusjutuille, mutta jotenkin nämä silti pyörivät mielessä aina jollain tasolla.

Meillä töissä käytetään melko usein termiä ”kitutunti”. Se tarkoittaa työvuoron viimeistä tuntia, jolloin vain odottaa vuoron päättymistä. Aika tuntuu matelevan paljon hitaammin kuin tavallisesti. Ei jaksaisi tehdä enää yhtään enempää hommia ja suurin piirtein laskee minuutteja vuoron päättymiseen. Tämä koko kuukausi tuntuu yhdeltä erittäin pitkältä kitutunnilta. Tiedän että olemme päässeet etenemään hoitopolulla oikeasti kohtalaisen nopeassa tahdissa ja minun pitäisi olla siitä kiitollinen. Silti en jaksaisi enää odottaa! Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja tämä kuukausi tuntuu kuluvan aivan erityisen hi-taas-ti.

Eikä odottaminen tietysti siihen lopu, että hoidot alkavat. Sen jälkeen odotetaan ultraa, punktiota, tietoa hedelmöittyneiden munasolujen määrästä. Koska olen korkeassa hyperstimulaatioriskissä, ei tuoresiirtoa todennäköisesti tehdä ollenkaan. Sen vuoksi odotetaan todennäköisesti vielä pakastealkionsiirtoa ja vasta sen jälkeen päästään kuuluisiin piinapäiviin. Näillä näkymin nuo varsinaiset piinailut sijoittuvat vuoden 2023 puolelle, joten onhan tässä vielä odottamista.

Ehkä täytyy ottaa uuden vuoden tavoitteeksi se, että opettelen elämään enemmän hetkessä.

Sitten kun…