Tein kai lottorivini väärin

Viimeisin blogi jota kirjoitin, oli opiskelupäiväkirja silloin kun luin pääsykokeisiin. Voin kertoa, että se oli todella tylsää settiä ja uskon ettei kukaan erehtynyt sitä koskaan lukemaan. Kirjoittaminen auttaa jäsentelemään asioita omassa päässä ja sain muutamia ihan hyödyllisiä oivalluksia silloisen blogin ansiosta. Opiskelupaikka irtosi, joten ei kai blogin pitämisestä voi sanoa ainakaan haittaa olleen. Tällä kertaa edessä on hiukan erilainen projekti kuin pääsykokeet. Uskoisin kuitenkin, että samalla tavalla kuin silloin, kirjoittaminen auttaa jäsentelemään omia ajatuksia (niitä onkin ollut paljon viime aikoina) ja on ehkä jollain tavalla myös terapeuttista. Täytyy kyllä tunnustaa, että tämän blogin kirjoittaminen tuntuu paljon vaikeammalta kuin pääsykoeblogin. Tuntuu että täytyy hiukan miettiä sanomisiaan eikä kirjoittaa ihan kaikkea mitä sylki suuhun tuo, kun tiedän että joku tätä oikeasti lukee. Toisaalta kirjoittamisen vaikeuteen saattaa osittain vaikuttaa myös se, että aihe on niin henkilökohtainen: pelkään että joku tunnistaa minut ja sitten nolottaa jos olen kertonut ihan hölmöjä juttuja.

Ajattelin ensin, että kirjoittaisin tätä blogia mainitsematta ollenkaan ammattiani. Monilla ihmisillä tuntuu olevan erilaisia ennakkoluuloja lääkäreitä kohtaan ja mietin pitkään, kehtaanko paljastaa kuuluvani tähän joukkoon. Pohdin että kirjoittaisin tähän blogiin lähinnä päiväkirjamaisesti päivittäisistä ärsytyksen aiheista, huolista ja murheista matkan varrella. Periaatteessa ammatillani ei pitäisi olla mitään merkitystä, mutta toisaalta lääketiede on todella iso osa elämääni ja tuntuisi oudolta sulkea se osa pois. Vietän viikosta ison osan työpaikalla ja vapaa-ajallakin luen jonkin verran ammatillista kirjallisuutta pysyäkseni ajan tasalla. Kuten viime postauksessa jo kerroinkin, päädyin lopulta siihen, että blogi tulee olemaan sekoitus näitä molempia: sekä omia tuntemuksiani että tiedettä.

En todellakaan halua väittää olevani mikään ekspertti näissä hedelmöityshoitoasioissa. Valitettavasti meistä jokaisesta tulee kai väistämättä jonkinlaisia asiantuntijoita kun tätä lapsettomuuspolkua eteenpäin käymme. Kuten professori Juhani Knuuti on asian ilmaissut, olen kuitenkin ammattini puolesta ”tutkitun terveystiedon hakemisen ja analysoinnin asiantuntija” ja suunnittelin, että kokoan jatkossa tänne blogiin valittuja paloja tutkitusta terveystiedosta lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen saralta. Ajattelin kirjoittaa ainakin urheilun vaikutuksesta hedelmöityshoitoihin ja siitä minkälaisia tutkimuksia tällä hetkellä tehdään IVF/ICSI-hoitoihin liittyen. Jos tulee mieleen muita kiinnostavia aiheita, saa ehdottaa! 🙂

Kuukautiseni ovat yleensä tosi säännölliset. Viime kierrossa niitä ei kuitenkaan kuulunut odottamani päivänä, joten aloin pohtia voisinko olla raskaana. Tiedän että spontaanin raskauden todennäköisyys on meidän tapauksessamme samoissa luvuissa kuin lottovoitto (ehkä lottovoitto olisi jopa todennäköisempi), mutta kyllähän sellainenkin aina jonkun kohdalle sattuu? Päätin että teen raskaustestin seuraavana aamuna, koska olimme lähdössä festareille. Testi sai lopulta jäädä kaapin perälle, sillä heti aamulla sängystä ylös noustessa oli vastassa tuhotulva. Mikä siinä oikein on, että vaikka tietää raskauden olevan käytännössä mahdotonta, silti jollain tasolla miettii ”entä jos”? Ei ole muuten sitä lottovoittoakaan vielä kuulunut.

perhe ajattelin-tanaan
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.