Voihan vauvakutsut!
Kun uskaltauduin kertomaan raskaudestani yhdelle pitkäaikaisimmista ystävistäni, hän kysyi lähes välittömästi, haluaisinko että hän järjestäisi minulle babyshowerit. Vastaus kysymykseen ei ollut minulle mitenkään itsestään selvä. Ennen lapsettomuushoitoja olin käynyt useamman ystävän vauvakutsuilla ja ne olivat mielestäni silloin ihan kivoja tapahtumia. Entinen minäni olisi varmasti ollut ihan all in kutsujen järjestämisen suhteen. Lapsettomuushoidot ovat kuitenkin muuttaneet minua ihmisenä, ja ajatus omista vauvakutsuista tuntui suorastaan ahdistavalta. En tiedä kumpuaako ahdistus vauvakutsuja kohtaan siitä, että lapsettoman identiteetti on edelleen mielessä niin vahvana. Tuntuu ajatuksena väärältä juhlia vauvaa etukäteen, kun pelkää ettei sellaista lopulta tulekaan! Vauvakutsuihin liittyvät hassunhauskat leikit, ällösöpöt pastellisävyiset koristeet, lastentarvikehankinnoista juttelu ja synnytysvinkit aiheuttavat minussa jo ajatuksen tasolla yökötystä. Toisaalta mietin harmittaako sitten jälkeenpäin, jos kieltäydyn ja vauvakutsut jäävät kokonaan väliin.
Pitkien mietintöjen jälkeen päädyin lopulta siihen, että juhlat järjestetään. Päätöksen jälkeen pohdin kuitenkin useaan otteeseen, oliko se kuitenkin tyhmästi tehty ja stressasin juhlia jo monta viikkoa etukäteen. Pelkäsin että juhlista tulee kiusallinen tapahtuma, josta tahdon vaan karata kesken kaiken pois. Suurin osa ystävistäni ei edelleenkään tiedä lapsettomuushoidoistamme, joten he eivät osaa varoa kommenttiensa kanssa. Raskausdiabeteksen mukanaan tuomat tiukat ruokavaliorajoitteet eivät myöskään helpottaneet stressiäni yhtään. Pohdin pitkään sitä, kuinka kurjaa on katsella juhlissa vierestä sitä, kun muut syövät kakkua, eikä itse voi maistaa palaakaan. Pelkäsin myös, että ihmiset yrittävät väkisin saada minut repsahtamaan dieetiltä, koska ”tämähän on vain yksi päivä” tai ”ei kai nyt yksi pala mitään haittaa”? Jonkin verran ahdistustani helpotti se, että juhlat eivät tulleet minulle kokonaan yllätyksenä, vaan tiesin etukäteen esimerkiksi juhlien ajankohdan ja sain muutenkin vaikuttaa asioihin.
Juhlat olivat pääosin sellaiset kuin toivoin – rentoa yhdessäoloa ystävien seurassa ja kuulumisten vaihtamista. Sain välteltyä epämiellyttäviä keskustelunaiheita melko hyvin ja juhlissa oli vain muutama kiusallinen tilanne. Silti olin päivän jälkeen erittäin uupunut ja illalla itkin vuolaasti, kun viikkojen stressi alkoi vähitellen purkautua. Ystävälleni joka juhlat järjesti: kiitos kun viitsit nähdä vuokseni vaivaa ja anteeksi, että olin hankala. Tiedän että pahoitin varmasti mielesi, kun en suostunut pukemaan päälleni ostamaasi ”mom to be” -nauhaa ja vuoraamaan asuntoamme kullankimalteisilla ”welcome baby” -bannereilla – se olisi kuitenkin ollut minulle yksinkertaisesti aivan liikaa.
Vaikka vauvakutsut tuntuivat minusta ahdistavilta, odotan vauvan tuloa innostuneella jännityksellä. On ihanaa, että minulla on ystäviä, joiden kanssa juhlistaa vauvan tuloa! Ehkäpä järjestän vauvan syntymän jälkeen vielä toiset juhlat, varpajaistyyliin?