Hiljaisuus

Hei taas! Hupsista, sinne vierähti kevät. Ja kesä. Vai alkoiko se ollenkaan, en ole ihan varma kun on ollut niin kylmää ja sateista. Elämä ei ole ollut ihan mallillaan ja oikeastaan koko tähän astinen vuosi on ollut melkoisen kamala. En ole jaksanut päivittää edes blogia, saati pestä mattoja! En vain saa ajatuksia kasaan, liikaa mietittävää.

Ikävää on tapahtunut niin ystäville, kuin itsellekin. Kysynpähän vaan, että kuka kirosi vuoden 2017? Vielähän sitä on onneksi hyvin jäljelläkin. Toisten asioita en luonnollisesti täällä ruodi, omiani avaan sen verran että jouduin seuramaan kun isäni kuoli, liian nuorena ja äkkiä jos minulta kysytään. Vakava sairaus vei. Tämä toi mukanaan monta mutkaa ja ongelmaa, sekä lisää stressiä. Ehkä niistä selvitään.

Olen edelleen lapsen kanssa kotona. Töihin olisi tarkoitus palailla lokakuussa. Asia, josta näen painajaisia jo nyt. Tiedostan että nyt pitäisi yrittää ajatella että hei, viimeiset lomaviikot, rentoudu! Mutta entä silloin kun on niin paljon kaikkea mielen päällä, ettei se ole mahdollista. Eihän tämä toki muutenkaan mitään lomaa ole ollut, ai että kun tekisi mieli vähän läimäyttää joka kerta kun kuulen kuinka helpolla sitä pääsee, kun saa olla vain kotona. Olen yksinäinen ja masentunut, vaikka minulla onkin ympärillä ihmisiä joille näitä asioita purkaa. Lapsi pääsee myös helposti hoitoon, joten ei sitä koko ajan ole vankina täällä kotona. Helposti vain silti tuntuu siltä.

mv.jpg

Huomaan, etten ole ainoa masentunut pienen lapsen kanssa. Syyt varmasti vaihtelevat, omalla kohdallani tämä johtuu siitä että en vain pidä lapsen hoidon rutiineista: vaipan vaihdosta, syöttämisestä… onhan se toki jo helpottanut hirveästi vauva-aikaan verrattuna. Toinen merkittävä asia onnettomaan olooni on se että vaikka tiedän, että on tärkeää kasvattaa mini-ihmisestä yhteiskuntakelpoinen yksilö, koen itseni aivan täysin hyödyttömäksi turhakkeeksi kun olen vain kotona. Maailma pyörii ja kaikki muut tekevät siistejä juttuja ja etenevät elämässään, paitsi minä. Joka istuu kotona lapsen kanssa. Kohtahan se tietysti ehkä vähenee, toki päivähoitopaikasta emme ole kuulleet edelleenkään mitään. Siitä en ole jaksanut enää stressata, jostain ahdistuksen aiheista on tässä vaiheessa jo pakko tinkiä, jos ei halua tulla hulluksi. Kaikki myös sujuu niin rutiinilla, että tietyllä tapaa päivisin on aivan liikaa aikaa ajatella ja vatvoa omia ongelmiaan, sitten vähän yliajatella ja kehittää uusia ongelmia, joita ei ollut vielä olemassa. Sitten kuitenkin et saa aikaa noille ajatuksille, koska lapsi. Olo on järjettömän yksinäinen, muttet kuitenkaan ole koskaan yksin. Periaatteessa.

Minulta on kysytty, miten olen edelleen järjissäni. No itseasiassa! Se on erään liikuntaprojektin ansiota, joka ansaitsee kyllä oman tekstinsä. Ehkä huomenna, ehkä viikon päästä, tai joulukuussa… Mutta täällä ollaan, lapsen kanssa joka edelleen kiukuttelee Gangnam stylen perään, kutsuu minua ämmäksi, osaa sanoa kengät ja on kehittänyt itselleen siivousneuroosin.

Ja on vuoteen onneksi mahtunut hyviäkin juttuja joiden kautta saa ajatuksia muualle ja vähän taukoa arkeen, toivottavasti mahtuu vielä lisääkin. Olen selvästi jotain isompaa projektia vailla.

Kommentit (2)
  1. Huhuu! Mitä sinne kuuluu? Blogiasi oli mukava seurailla 🙂

  2. Toivottavasti kaikki on hyvin, kun sinusta ei ole hetkeen kuulunut.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *