Kun vaavin olemassaolo uhkaa kadota
Minä sain nukuttua! Koko yön heräämättä! Jes, nyt jaksaa taas, esimerkiksi huomiseen asti! Pari yötä siis oltu jälleen erossa vaavista ja onhan tällaisen jälkeen kiva kotiin palata. Vaavilla oli kotosalla mennyt kaikki ihan kivasti äitini hoidossa, ei siis mitään mistä täytyisi huolestua. Tuttu hoitaja ja tuttu paikka, joten mikäs hätä siinä on. Lisäksi tietenkin koirakaverit.
Ennen reissuamme, äitini esitteli minulle löydöstään aiheesta: minkä ikäinen lapsi kestää yön yli erossa vanhemmistaan? Tuo teksti on mielestäni aika karua settiä, nauroinkin äidilleni, että ei olisi ehkä kannattanut lukea ennen matkaa. Nyt olenkin pohtinut miehelleni koko viikonlopun, että näinköhän vaavimme sielu on nyt kadonnut tyhjyyteen ja ihmisyys hukassa, kun vanhemmat latasivat akkuja muutaman yön.
”Jos lapsen tuttu hoitaja ”katoaa”, lapsen oma kokemus olemassaolostaan lakkaa. Kokemus on vauvalle hyvin ahdistava. Puhutaan ”annihilaatiokauhusta” eli hajoamisen tunteesta, jonka valtaan vauva tuolloin joutuu. Vastaavaa voivat aikuiset kokea joskus paniikkikohtauksessa tai muun vakavan, mielenterveyttä uhkaavan ahdistuksen vallassa.”
Kuten olen niin monta kertaa sanonut, tietämykseni lapsista/niiden hoidosta entuudestaan on varsin onnetonta, joten en todella ota kantaa artikkelin paikkaansa pitävyyteen. Varmasti tässä on tosipohjaakin, mutta lapset lienevät kuitenkin yksilöitä ja onhan tässäkin toki mainittu, että eroja voi olla suuntaan tai toiseen. Aika karmeaa olisi, jos vanhemmat eivät ”saisi” olla erossa vauvastaan ennen kuin tämä on vuoden ikäinen. Mites mielenterveys! Tai yöunet! Tai muukin elämä vauvakuplan ulkopuolella! Oli miten oli, mielestäni tämä on kuitenkin aikamoisen kuuloista:
”Jos palatessanne vauva sen sijaan on kuin ei huomaisikaan teitä, hän osoittaa eron olleen liian pitkä tai olonsa olleen liian turvaton. Vauvanne mielikuva teistä – ja omasta olemassaolostaan – on ehtinyt kadota.”
Okei, ehkä siinä ei ihan puhuttu sielun katoamisesta, mutta rivien välistä voi tulkita, että peli on menetetty. Artikkeli ei kerro, että miten menetellään siinä vaiheessa, kun vaavin kokemus omasta olemassaolostaan on ehtinyt lakata. Paluuta ei ilmeisesti ole. Typerät vanhemmat kuvittelivat että saisivat hetken huilata ja jättävät vaavin tutulle hoitajalle kotiin. Kun sitten palataan ja jos vaavi ei itkekään hysteerisesti vaan on ihan tyytyväinen, pahin on ilmeisesti tapahtunut.
Kuinkas sitten kävikään?
Ei itkenyt, ei. Oli iloinen ja kädet ojossa syliin tulossa, mutta ei mitenkään hyperaktiivisen iloinen, vaan tyytyväinen sillä tavoin siivosti. Artikkelin perusteella emme ilmeisesti voi olettaa, että vaavilla meni hyvin tutuissa ympyröissä ja olipa kiva että vanhemmat tulivat kotiin, mutta mitään hätää ei kyllä ollut.
Me on kyllä oltu ihan hirveän vastuuttomia, kun tässä edellisen parin kuukauden sisällä vaavimme olemassaolo on ollut suorastaan uhattuna jo pariin otteeseen.
Olemassaolonsa hukannut pikkuviikinki.