Päiväkirja: maaliskuu 2015

Nyt kun lapsen ensimmäinen vuosi alkaa olla paketissa, ajattelin tuoda julki otteita raskausajan päiväkirjastani. En kaikkea, mutta joitakin pätkiä, jotka olen toki muokannut hieman blogimaisempaan muotoon. Silloin ei tullut blogia pidettyä, olisi kyllä mahtanut olla melkoisen jännää. Varoituksen sana, melko synkissäkin fiiliksissä mennään, luvassa ei siis ole odotuksen iloa ja vauvaonnea. Itselle mieleenpainuvimpana jäi lausahdus ”voi kun voisi vain hypätä vuoden eteenpäin ja tietää, menikö kaikki kuitenkin hyvin”. 

Jos joku eksyy blogini pariin vasta nyt, niin alkuun täytyy kertoa että olen aina vihannut lapsia. AINA! Olivat ne minkä ikäisiä tahansa, sisälläni ei liikahda niin minkäänlaisia tunteita, paitsi ehkä hieman inhoa ja epämukavuutta. En leikkinyt edes itse lapsena nukeilla. Eläimistä sen sijaan olen pitänyt aina. Olen aina ajatellut, että minusta täytyy puuttua jotakin. Se geeni, joka kertoo että nyt haluaa äidiksi. Olen odotellut sitä tunnetta kolmisenkymmentä vuotta, ajatellen aina että kyllähän se sieltä tulee, koska senhän on pakko. Ei ole kuulunut. Olen joskus kertonut ystävilleni, että on minulla välillä ollut 5 minuuttia sellainen tunne, että ehkä kakara voisi olla ihan kiva. He ovat nauraneet minulle ja todenneet, että kohta se kestää 15 minuuttia ja sitten on myöhäistä, siinä ajassahan ehtii jo kahdesti! Mieheni halusi lapsia, joten sen takia olen näitä asioita pyöritellyt. Miettinyt olisinko valmis tällaiseen myönnytykseen. Olen myös saanut aika perinteisen kasvatuksen, joten tavallaan en kai ole koskaan ajatellut lapsettomuuden olevan vaihtoehto. Kun niitä vaan kuuluu saada, tai jotain.

8.3.15

Sitten tapahtui se, että odottelin menkkojani alkavaksi. Ei kuulunut. Kaikki oireet olivat, joten ajattelin että kyllä ne sieltä, hetkenä minä hyvänsä. Ei kuulunut. Oireet alkoivat hellittää. Neljä päivää myöhässä ajattelin, että varmaan viimeistään viikon päästä testi pitää tehdä. Valvoin yöllä neljän aikaan hereillä ja pyörittelin asioita mielessäni. Mietin sitten että no hitto, tehdään testi, pääsenpähän tästäkin stressistä. Kolme minuuttia elämästäni. Muistelin teiniaikoja, jolloin testi rauhoitti mielen ja menkat alkoivat samana iltana negan pamahdettua ruutuun. Ehkä nytkin. Seuraavana iltana oli tiedossa illanvietto ystävien kanssa, joten ajattelin myös että saanpahan ottaa viiniä hyvällä omalla tunnolla. 

Menin siis ja tein testin. Negatiivisesta kertova kontrolliviiva ilmestyi tikkuun kirkkaana ja vahvana, huokaisin jo helpotuksesta. Asetin tikun lavuaarin reunalle ja katselin rannekellosta aikaa, vilkuillen testiä samalla. Vielä minuutti, sitten takaisin nukkumaan. Hetkinen, oliko tikkuun ilmestynyt toinen viiva? Tuijotin sitä epäuskoisena, sydän alkoi hakata tuhatta ja sataa, en voinut uskoa näkemääni. Kyllä, tikkuun alkoi ehdottomasti muodostua toinen, hyvin haalea vaaleanpunainen viiva. Muistelin joskus kuulleeni haamuviivoista, joten säntäsin googleen. Epäusko ja ahdistus valtasivat mieleni, kun yksi toisensa jälkeen ruutuun pomppasi: raskaana, raskaana, raskaana. Herätin mieheni, joka kärttyisenä totesi että ”etkä ole”. Sytytin valot ja heiluttelin testiä hänen edessään. Seuraavan tunnin makasin valveilla, lamaantuneena. Seuraavan aamun itkin hysteerisesti, sain välissä soitettua ystävälleni. Menin töihin ja pidättelin itkua. Kävin apteekista uuden testin, digitaalisen, jossa ei ole mitään helvetin viivoja! Farmaseutti kehotti odottamaan muutaman päivän, siihen asti että kierto on oikeasti pisimmillään. Voi kun tämä kaikki olisi vain pahaa unta.

Itkin töiden jälkeen silmät turvoksissa koko illan, kunnes keräsin itseni. Laitoin tukkani, meikkasin ja puin nätit vaatteet. Menin pää pystyssä ystävieni luo, tekosyyllä miksi en aio juoda mitään. Ilta oli onneksi mukava ja sain ajatuksia muualle. Pelasimme Täydelliset naiset lautapeliä, jossa kaikilla on joku salaisuus. Kuinka osuvaa…

 

 

9.3.15

Heräsin tänään aamulla ennen kelloa ja mietin, että pitäisikö se toinen testi nyt kuitenkin tehdä. Koska toisaalta jos päätän että teen sen huomenna, valvon sitten yön ja mietin. Nyt tuntui että epätietoisuus oli itseasiassa aika kiva olotila, pystyi leikittelemään sillä fiiliksellä että entä jos onkin raskaana, mutta toisaalta tuudittautumaan siihen ettei ehkä olekaan. Joten, vaikka osasin odottaa, olihan se kuin märkä pyyhe vasten kasvoja. Kyllä, toisenkin testin mukaan olin raskaana. Kiitos vaan vitusti Clearblue!

Osasihan tätä nyt odottaa, mutta olo on epäuskoinen ja aivan kamala. Onneksi edes mieheni on iloinen asiasta, ettemme molemmat panikoi täällä. Mielessäni on nyt miljoonia kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Voiko omaa lastaan vihata? Tapahtuuko minulle raskausaikana jotain kamalaa? Selviänkö lääkärikäynneistä? Meneekö parisuhde pilalle? Miten mielenterveyteni kestää? Onko loppu elämä pilalla? Entäs vartalo?!

10.3.15

Näin viime yönä unta, että minulta lähti hiuksia isoina tuppoina. Yöllä heräsin tähän painajaiseen ja valvoin. Aamulla säntäsin unikirjan luo etsimään vastauksia. Löysin tämän suuntaista: Vahingoittuneet hiukset unissa voivat edustaa kielteisiä ajatuksia omasta itsestämme. Hiusten putoaminen voi viitata voiman ja kontrollin menetykseen. Niinpä.

Kirjoittaminen on terapiaa. En ole enää juuri itkenyt, kuten muutaman edellisen päivän. Edistystä? Tai no, itkeskelen minä oikeasti vähän väliä, mutta en koko aikaa. Olen välillä pistänyt muutaman tekstarin ystävälleni jolla on kaksi lasta, kysynyt mitä milloinkin mieleen juolahtaa, jotakin tosi randomia myös. Kukaan muu ei vielä mieheni lisäksi tiedäkään, enpä oikein halua kertoa, ennen kuin tiedän miltä itsestäni tuntuu ja mitä sanon. Ihan kuin minulla olisi maailman suurin salaisuus. Tai leima otsassa, tuo on raskaana! Yhtään positiivisia fiiliksiä asia ei ole minussa vielä herättänyt, sekavia tunteita vain.

Nyt voisi miettiä että miksi sitten abortti ei ole vaihtoehto, jos kerran on niin vaikeaa. No, koska mukavuusabortti tuntuisi tämän ikäisenä kyllä oikeasti vähän tyhmältä ratkaisulta. Eri asia varmaan olisi, jos emme kumpikaan haluaisi lapsia. Ajatus on kyllä käväissyt mielessä ainakin puolitosissaan, ei siinä.

En osaa edes itselleni selittää, mikä kaikki minua pelottaa. Eniten kaikki terveyteen ja synnytykseen liittyvät jutut. Lasta ehtii pelätä myöhemmin. Kun on aina ollut perusterve ihminen, tuntuu niin kauhealta, kuinka paljon sivuoiretta, riskiä ja komplikaatiota raskauteen liittyy.

Minua hämmentää sekin että tämähän on todella alussa, raskaushan voi mennä vielä kesken. Sitten olen panikoinut ja pelännyt turhaan. Olen kontrollifriikki ja nyt minulle on tapahtumassa asia, jota en voi kontrolloida mitenkään. Se tuntuu vieraalta ja pelottavalta ja siltä, että kroppani ottaa vallan. Olen miettinyt myös sitä, että miten reagoisin keskenmenoon. (Tapahtuu testipakkauksen mukaan joka neljännelle…) No ainakin tällä hetkellä, olisin varmaan helpottunut. Mutta olisinko myös pettynyt? Jos ehtisinkin jo tottua ajatukseen? Haluaisinko kuitenkin sitten yrittää uudestaan, ihan vapaaehtoisesti?

17.3.15

Jouduin eilen melko mielenkiintoiseen tilanteeseen. Ystäväni soitti minulle ja kysyi, olenko raskaana. Aloin heti kelata, että mistä ihmeestä hän olisi sen voinut kuulla, kuka on vuotanut tietoa! Sitten aloin miettiä että hetkinen, mutta kun ei tästä tiedä juuri kukaan. Tiedustelin asiaa ja hän kertoi, että oli nähnyt edellisenä yönä paljon unia ja tietyt unisymbolit olivat jääneet mieleen. Hän oli aamulla mennyt selvittelemään asiaa unikirjasta ja joka ikinen noista oli antanut tulkinnaksi sen, että ystäväsi tai joku lähipiiristäsi on raskaana. Minä olin tullut ekana mieleen (millä logiikalla?) joten eihän se auttanut kuin todeta, että itseasiassa olen. Alkujärkytyksestä toivuttuaan ystäväni repesi huutonauruun, kun olen ennenkin valittanut miten häneltä ei mikään pysy salassa. Melko hauskaa, meillä on liian vahva henkinen yhteys.

Tänään sain lopulta soitettua neuvolaan. Koetin olla rauhallinen, mutta tottakai aloin nyyhkyttää puhelimessa, hävettää niin paljon! Jostain syystä minua jännitti kamalasti soittaa, raivostuttaa olla näin herkkä! Neuvolan täti oli kyllä mukava ja ymmärtäväinen, varmisteli vain pari kertaa että itkenhän nyt varmasti ilosta. No tuota, en… sellaista ei tosin sanota puhelimessa, joten totesin vain että niin kai. Sitten hän kysyi onko minulla miestä ja kun sanoin että juu, hän haluaa lapsia enemmän kuin minä, niin täti totesi ihanasti: no niin, eihän sinulla ole mitään hätää siinä sitten.

22.3.15

Yksi ensimmäisiä asioita alkujärkytyksen jälkeen joita mielessä alkoi pyöriä, oli että mites liikunta. Löysin muutaman ihan mielenkiintoisen artikkelin otsikolla ”kuntoile koko raskausaika”. Ilmeisesti ensimmäiset 13 viikkoa ainakin saa harrastaa ihan kaikenlaista liikuntaa, kunhan ei ole vaaraa kaatua, pudota tai saada iskua vatsaan. Käyn salilla treenaamassa vähintään kaksi kertaa viikossa ja ainakin vielä treeni kulkee lujaa. Itseasiassa nyt ihan yhtäkkiä, voimaa on tullut järjettömän paljon lisää. Ainoa minkä olen huomannut on se, että vatsalihakseni kipeytyvät helpommin. Liekkö nyt sitten jollain konstilla liittyy raskauteen tämäkin. Toisaalta olen koettanut panostaa vatsa- ja selkätreeniin, että kroppa kestäisi sitten kasvavan vatsan.

Ällötysfakta jota en olisi halunnut vielä tietää, oli se että viikon 20 jälkeen ei saa treenata kaikkia vatsalihaksia, kun ne siirtyvät kohti kylkiä. Jos tänä aikana treenaa, lihakset saattavat jäädä väärään paikkaan, tai ainakin palautuminen synnytyksen jälkeen voi hidastua. Hyi helvetti… Siis minusta vain ajatuksena tuntuu niin kuvottavalta, että lihakset ja sisäelimet liikkuvat mikä minnekin. Parempi kuin ei mieti liikaa! Mutta niin, siksi teen nyt vatsoja, selkää ja lankkua, kun vielä pystyy ja jaksaa.

Vaikka olen liikkunut suhteellisen paljon jo vuosia, aloitin salilla treenaamisen ns. tosissani lihasten kasvatus mielessä vasta viime syksynä. Että toivottavasti olen jotakin saanut aikaiseksi, omaa jaksamista ja kuntoa ajatellen. Tarkoitus oli hankkia kohtuulliset lihakset ennen kuin täytän kolmekymmentä, koska minusta on ajatuksena hauska että kroppa on paremmassa kunnossa kuin parikymppisenä, mutta tämä nyt meni sitten näin. Mikäpä sitä tietysti estää treenaamasta käsiä ja ylävartaloa.

27.3.15

Olo on ollut aamuisin lievään krapulaan verrattava, erittäin epämiellyttävä, mutta kuitenkin sellainen että lasillinen tuoremehua, keksi, tai jotakin vastaavaa on riittänyt asian korjaamaan. Eilen kuitenkin tuo epämiellyttävä kuvotus jäi päälle koko päiväksi ja aamulla olin aivan varma, että nyt oksennan. En sitten kuitenkaan. Onneksi olin vapaapäivällä, en saanut oikein mitään aikaan, kaupassa käyntikin tuntui ylivoimaiselta. Eilen oli juuri sellainen päivä, että oikeasti toivoin että joku olisi ollut passaamassa minua. Viikoissa mennään nyt 7 + jotain.

Fiilis on aika kurja. Koko raskaushomma kiukuttaa minua jälleen. Missä on ne hyvät tunteet? Koetan jotenkin olla ajattelematta neuvoloita ja lääkärikäyntejä, koska jos alan miettiä, lääkäripelkoisena alan itkeä. Että näin. Asiat olivat mallillaan.

31.3.15

Herran tähden meille on oikeasti tulossa vauva. Tänään se iski tajuntaan, töissä, kun siellä juoksenteli ylivilkas pikkutyttö. Ensin meinasi tulla itku, sitten pahaolo. En tiedä hyvässä vai pahassa. Olen ihan mahdoton, mikään ei oikein kiinnosta kun vointi on mitä sattuu ja kiukuttelen paljon. Kurja sää vaikuttaa suoraan mielialaan, joten olen tänään ollut erityisen huonolla tuulella. Säätiedotus lupasi, että aurinko paistaa seuraavan kerran 7.4. No niin, viikko siihen. Olo on surkea myös siksi että tänään olen tuntenut vanhan kunnon ahdistuneisuushäiriön palailevan. Voi noita tuttuja pelkotiloja, joista ei ole tarvinnut kärsiä kuukausiin. Hirveän kotoisa olo, ei hyvällä tavalla. Koetan sulkea mieleni tältä kaikelta, olen oppinut työntämään pelkoja pois.

Palelee ja väsyttää. Olen ihan valkoinen ja silmät verestävät, lienen ollut ihanan freesi ilmestys töissä tänään. Maailmankirjat ovat nyt siinäkin mielessä sekaisin, että olen edellisen viikon aikana pikku hiljaa jättänyt kahvin juonnin. Se ei vaan kertakaikkiaan maistu ja kuvottaa pelkkä ajatuskin. Minä, joka rakastaa kahvia! Olen yrittänyt juoda aamuisin vähän välttääkseni päänsäryt, mutta tänä aamuna totesin ettei se mene alas.

Ja tarina jatkuu…