Se ainoa oikea vanhemmuus
Olen ehtinyt olla äiti vasta viitisen kuukautta, mutta olen jo useampaan otteeseen törmännyt tiettyihin normeihin, jotka meidän jokaisen pitäisi täyttää. Tuntuu että lapsen hoidossa pitäisi asiat sanoa ja kokea aina tietyllä tavalla, tai sinua katsotaan pitkin nenää. Jännä että kun aihe on sellainen että jokaisella löytyy siihen mielipide, ei erilaisuutta oikein ymmärretä.
Voin kertoa esimerkin, kun soitin ensimmäistä kertaa neuvolaan. Olin vielä aivan shokissa koko raskaudesta, aloin lopulta itkeä puhelimessa. Kohteliaasti pyysin anteeksi tunnepurkausta, niin nainen puhelimessa sanoi minulle: ”ei se mitään, kun minä ymmärrän että itket ilosta”. Hämmennyin. Itku loppui siihen. Ei, minä en todellakaan itkenyt ilosta, vaan olin peloissani uuden tilanteen edessä ja äärimmäisen ahdistunut. Kuitenkin jo ensimmäisten raskausviikkojen aikana alkoi yhteiskunnan painostus, kun tulet raskaaksi, sinulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin olla iloinen. Muuten sinua paheksutaan ja ihmetellään, että minkäs takia tuo nyt käyttäytyy noin.
Raskausajan olisi pitänyt olla ihanaa, samoin imetyksen onnistua. Samat asenteet vainoavat myös vauvan hoidossa, jos et pidä kaikesta, on sinussa oltava jotain vikaa. Kuka sen määrittää, mikä on kenellekin kivaa tai tympeää. Raskaana olo oli ihan kamalaa, onneksi se on ohi! Minusta on silti hienoa, jos joku nauttii raskaudesta. Onhan se silloin paljon mielekkäämpää, tietenkin. Minun itseni tosin tarvitsi ehkä kulkea tällainen ”vaikeuksien kautta voittoon” polku tämän asian suhteen. Kuten neuvolassakin sanottiin, huomattava parannus lähtötilanteeseen.
Kuulema myös vauva-ajan kuuluu olla ihanaa, elämän parasta aikaa ja siitä pitää nauttia. Tunnustan silti, että kylläpä muuten väsyttää välillä. Minun mielestäni vauva-aika ei todellakaan ole ollut ihanaa. Lapsen kanssa alkaa olla mukavaa nyt, kun sillä on muutama kuukausi ikää, se kommunikoi enemmän ja sen kanssa voi tehdä helpommin asioita. Odotan ihan kamalasti, että neiti kasvaa tästä vielä lisää! Ihan sama kuin ensimmäisen koiran kanssa, ei jaksanut odottaa, että millainen se on isompana. (Tosin seuraavan koiran toivoi pysyvän pentuna mahdollisimman pitkään.) Kuitenkin, tästä voi hyvinkin vielä tulla sitä kaikkien puhumaa elämän parasta aikaa. Mutta ne ensimmäiset kuukaudet, huh. Mitään et tiedä, kaikki pitää itse kokeilla yrityksen ja erehdyksen kautta, paljon uuden opettelua. Myös vaaviin tutustuminen ottaa oman aikansa, joten ei ihme, että sitä on ihan pihalla. En vaan ymmärrä, miten sellainen stressi ja väsymys voi olla jotenkin nautittavaa. Ei se tarkoita että omaa vaaviaan rakastaisi yhtään vähemmän, mutta onhan se alkuun raskasta. Tottakai hoito helpottuu nyt, kun tiedät vaavin rutiinit ja rytmit. Tänään vaavi muuten oppi myös ojentamaan kätensä, kun haluaa syliin. Aika herttaista ja helpottaa meidän hommaa vielä vähän lisää, puhetta odotellessa.
Onneksi näiden kuukausien aikana on saanut kasvatettua myös itsevarmuutta, nyt sitä tietää että on juuri se paras vanhempi omalle lapselleen. Ei epäilystäkään! Meidän valitsemat kasvatustavat ovat sopivimpia juuri hänelle ja mitään urputusta en kuuntele, en enää. Asian tiedostaminen tuntuu hienolta, kun tietää pärjäävänsä, eikä ole enää sitä alun epävarmuutta riesana. Saa rauhassa olla juuri se omanlainen äiti, vaikka muut ajattelisivat mitä.