Äitimyyttien seassa
Muutaman viikon kuluttua olemme siinä pisteessä, että vaavi täyttää vuoden. Se pistää ajattelemaan. Nyt olemme jo jonkin aikaa kuunnelleet päivittelyä siitä, kuinka aika menee vauhdilla. Tavallaan kyllä, mutta meille vuosi on kyllä ollut mahdottoman pitkä ja jopa ikävä. Onneksi emme epäile tätä suoraan sanoa. Mahtuuhan mukaan tietysti hienojakin hetkiä vaavin kehitystä seuraten, mutta enimmäkseen tämä on ollut ihmettelyä, uuden opettelua, hämmennystä, väsymystä, sekä ajoittaista epätoivoa. Ennen kaikkea koko vuosi on mennyt aika sumussa, jonka seassa on vain koettanut mennä eteenpäin ja löytää itsensä uudelleen. Tietysti vuosi on ollut myös erilaisten äitimyyttien kohtaamista ja niiden kanssa pärjäämistä. Nyt olen onneksi jo hyvin sinut sen kanssa, ettei voisi vähempää kiinnostaa mitä toiset ajattelevat tavoistani toimia äitinä.
Olen huomannut, että äidin roolin omaksuminen on ollut minulle ihan älyttömän hankalaa. Onhan se oma vaavi tietysti tärkeä, siitä huolehtii parhaansa mukaan ja sen ainakin yrittää asettaa etusijalle, mutta huomaan silti kapinoivani sellaista perinteistä äidin roolia vastaan. Minulle on ollut koko ajan kauhean tärkeää olla edelleen minä, joten olenkin onnistunut ottamaan asiasta pienen henkilökohtaisen kriisin jo raskausaikana. Olen tietysti ollut helpottunut, kun ystäväni ovat sanoneet etten ole ihmisenä muuttunut. Tai että näytän siltä, kuin en olisi raskaana ollutkaan. Enemmän kaikki kuitenkin taitaa olla todistelua ihan vain itselle, jotenkin sitä pelkää että siihen kotona lapsen kanssa olemiseen olisi niin helppo kadota. En olisi muuten ikinä uskonut itsestäni että olen näinkin pitkään lapsen kanssa kotosalla, joten katsotaan mitä tästä vielä tulee.
Mutta niin… pari edellistä vuotta ovat olleet sellaista tunnemyrskyä ja niin mullistavaa aikaa, että tällä hetkellä tuntuu että olen elämäni kanssa aivan tuuliajolla, enkä yhtään tiedä mitä olen vailla. Nyt minulla on sellainen ahdistava tunne että ”se oli siinä, se on nyt sitten vain tätä”, kun mieli ei riitä vielä tajuamaan, että se lapsi muuten kasvaa ja kehittyy koko ajan. Ehkä me tullaan vielä ihan luontevasti juttuun, kunhan siitä kasvaa mini-ihminen. (Paras äitihetki tähän mennessä on ollut varmaan se, kun neiti osaa itse viedä roskat roskikseen!)
On kuitenkin ollut helpottavaa huomata, että muutkin kokevat samanlaisia ajatuksia ja tunnetiloja kuin minä. Tämän toki huomaa vasta, kun joku lopulta uskaltaa sanoa ne asiat ääneen. Hirveän helposti näistä ei puhuta, kun ilmeisesti täytyy mahtua siihen tiettyyn äitimyytin muottiin. Mikään ei ahdista ja ai että kun on elämän parasta aikaa. No ei muuten tosiaan ole. (Nytkin meillä heräillään öisin 1-2 tunnin välein, koska kaikki hampaat päättivät tulla kerralla…) Minun päähäni ei myöskään mahdu miten sellainen voi olla ”elämän parasta aikaa”, kun itse on henkisesti ja fyysisesti ihan hakoteillä.
Tässä vuoden aikana ylivoimaisesti eniten olen saanut arvostelua, silmien pyörittelyä ja kyseenalaistamista siitä, etten imettänyt. Hassua kyllä, en sairaalassa olon jälkeen kuitenkaan ”alan ammattilaisilta”, vaan ihan täysin sellaisilta, kenelle se asia ei pätkääkään kuulu. Saihan vaavi toki osaksi myös omaa maitoa (pumpattuna, hyi yök, se helvetinkone on vieläkin jossain…) mutta enimmäkseen on saanut korviketta. Eikä ole siitä huolimatta esimerkiksi sairastellut tässä ensimmäisen vuoden aikana kahta parin päivän pientä nuhaa lukuunottamatta, joten ehkä tämän asian kanssa jo pärjätään. Nyt asiaa hyvitellään syöttämällä vaaville itse tehtyjä soseita, vaikka nythän se ruokapolitiikka helpottuu muutenkin, kunhan vaavi saa levelin ja vuosi napsahtaa mittariin. Korvikkeella on siis menty kolmen kuukauden iästä lähtien, kun lopetin pumppaamisen ”itsekkäästi” kun kroppa alkoi reistailla.
Meikkaus ja huoliteltu ulkonäkö on minulla luku sinänsä, se nyt vaan piristää arkea. Kuka haluaa talsia edes kotona sen näköisenä että on repäisty jostain mörön hanurista, peilejä vältellen. Meikkaan usein kotipäivinäkin edes kevyesti, etenkin silloin jos olen niin väsynyt ja kalpea, että oma peilikuva oikeasti säikäyttää. Tuntuu heti niin paljon paremmalta! Jo pelkkä kulmien kestovärikin kyllä piristää ilmettä paljon. Mielestäni tämänkin pitäisi olla jokaisen oma asia, eikä sitä tarvitse katsella pitkin nenäänsä. Ymmärrän kyllä täysin jos sitä meikkiä ei jaksa naamaan sutia, kun lapsi on toisinaan vilkas ja aavistuksen haastava. Mutta halutessaan ne hetket saa kyllä järjestettyä. Silloin kun vaavi oli pieni ja nukkui epäsäännöllisesti, lakkasin kynsiä öisin. Koska toisaalta, miksipä ei.
Seuraava punainen vaate on ollut treenaus. Ei, en ole pinnallinen narttu, mutta tykkään pitää itseni kunnossa. En ymmärrä miten se on keneltäkään pois, jos joku haluaa (ja pystyy) lähteä heti liikkumaan. Tunsin oloni sitä kautta enemmän omaksi itsekseni, se piristi, liikunnasta vain tulee hyvä olo. En valehtele, minulla oli myös kauhea kiire saada kroppa takaisin kuntoon. Minulle raskaus oli niin kova paikka, yksi suurimmista kriisin aiheista koski sitä että nyt on sitten vartalo pilalla, eikä sille voi mitään. Tietysti omat liikuntatottumukset vaikuttavat asiaan. Kävin salilla muistaakseni viikolle 35 ja lenkkeilin ihan loppuun asti, vielä siinä vaiheessa kun tajusin synnytyksen olevan jo alkamassa. Lenkille palasin heti seuraavana päivänä kun pääsin sairaalasta kotiin, vaikka olihan se alkuun hidasta ja matkat lyhyitä. Melko nopeasti vauhti siitä kuitenkin taas kasvoi. Salille menin taas kolme kuukautta synnytyksestä, personal trainerin avustuksella. Olen siis kaikesta huolimatta aloittanut maltillisesti ja oikeilla liikkeillä. Vatsoja aloin treenata kunnolla vasta noin kahdeksan kuukautta synnytyksestä, kun olin ensin varmistanut fyssarilta että lihakset ovat siellä missä pitää. Nyt voin ylpeänä sanoa, että vajaa vuosi synnytyksestä, olen tosi tyytyväinen vatsaani! Minulla näkyy taas lihakset ja se häiritsevä alavatsan pömppö on poissa. Kaiken kriiseilyn jälkeen, tuntuu ihan mahtavalta. Ja ei, ei hävetä sanoa sitä, koska se on tasan minun oma henkilökohtainen tavoitteeni, jonka eteen olen tehnyt töitä.
Lapsi on myös ollut jo hoidossa useastikin, myös yötä. Hyvin on aina mennyt. Varsinkin syksy on ollut jopa niin ”kiirettä”, että melkein hävettää. Mutta toisaalta, päivät vaavin kanssa kotona, ovat pitkiä. Joten kyllä se saa äiti-aikaakin ihan reilusti. Minun on vain pakko päästä tekemään muutakin, että jaksan tätä pyöritystä. Huomenna jätän vaavin taas aamuksi hoitoon ja marssin ystäväni kanssa kyselemään vähän vinkkejä erääseen yritysideaamme. Koska tavallaan, aikaahan minulla nyt on! Vaikkei aina siltä tunnu.
Äitimyyttejä pohtiessa, alan miettiä että ehkä olenkin itse se myytti. Kuten myös kaikki muut omanlaiset äidit. Äitiys on jo itsessään niin helvetin raskasta, että tehdäänkö niin, ettei tuomita niitä ketkä treenaavat hulluna, menevät leikkipuistoon korkkareissa, tai makaavat ihan vain siellä sohvan pohjalla ilman meikkiä, kun ovat niin kertakaikkisen väsyneitä. Jokainen varmasti koettaa vain pärjätä uudessa tilanteessa ja ehkä löytää itsensä, taas uudelleen!