Elämä soseiseksi
Neljä kuukautta, jee! Tätä on odotettu niin kuin kuuta nousevaa, kuulkaas. Varmaan siksi, että se on meidän mielestämme eräänlainen ensimmäinen rajapyykki vaavin elämässä, kun sille saa alkaa maistattaa soseita. Sehän on jo ihan mini-ihmisen merkki, meidän neiti tuntuukin jo siis ihan hurjan isolle tytölle!
Aikakäsitys synnytksen jälkeen on ihan äärimmäisen hassu, kun sitä on vähäsen eri planeetalla muusta maailmasta hetkittäin, omassa kuplassa jossa koettaa pärjätä vaavin kanssa ja opetella paremmaksi äiti-ihmiseksi. Neljä kuukautta sitten näitä aikoja arvoin, että onkohan supistukset nyt ehkä alkaneet. Aloin olla toiveikkaan varma asiasta ja vähän jo kipeäkin. Tuntuu että siitä olisi jo vuosi! Tavallaan neljä kuukautta on niin kauhean lyhyt aika, mutta samalla tuntuu pisimmälle ikinä. Välillä pitää ihan muistuttaa itselleen, että siitä tosiaan on vasta neljä kuukautta, eli jos kaikki asiat ei nyt esimerkiksi omassa kropassa tai päässä ole vielä ihan kohdillaan, kyllä aika parantaa! (Niin mitkä hormoonit, mitään en tunnusta.)
Meidän vaavi on nyt sitten saanut tällä viikolla ensimmäiset soseensa. Eli taas näitä jännittäviä äitiuutisia, jotka ehkä kiinnostavat vain toisia samassa tilanteessa olevia, muut pyörittelevät silmiään, että miten jonkun elämä voi pyöriä soseiden ympärillä, kauniina keväisenä perjantaina. Niinpä, en olisi itsekään uskonut, jos joku olisi asiaa puoli vuotta sitten kysynyt.
Vellithän meillä aloiteltiin jo kuukausi sitten, neuvolan kehotuksesta, vaikka aika paljon tuntuu jakavan mielipiteet vellit ja sen ikäiset lapset. Nyt meille sitten suositeltiin myös soseiden aloittamista välittömästi, koska vaavi ei saa enää äidinmaitoa, ei kuulema korvike ja vellit riitä välttämättä pitämään nälkää poissa. Aloitimme siis ohjeen mukaan bataatilla. Sose on itse tehtyä, sen verran löytyy kotiäiskän vikaa, että mielestäni se on aina parempi, kuin kaupan valmiit. Toki nekin ovat käteviä, jos ollaan kylässä tai muuten reissun päällä, niin aivan varmasti mukaan lähtee valmiit piltit kaupan hyllyltä.
Tähän mennessä tämä bataatti on uponnut ihan älyttömän hyvin. Neiti osaa jo syödä hienosti lusikalla, odottaa suu auki lisää sosetta, kuin mikäkin linnunpoikanen. Alussa laimensin sosetta Valion peruna-porkkana vellillä, mutta nyt on annettu ihan raakana pari päivää. Suu huuhdellaan vedellä, johon vaavi vielä suhtautuu hieman epäilevästi. Tänäänkin ilme oli ”siis mitä paskaa tässä äiti taas on, luulin saavani maitoa!”
Ensi viikolla kehiin tuodaan bataatin kaverina porkkana, jännää, ihan kemisti olo! Että mitäs kivaa keksitään heittää sekaan seuraavaksi. Banaania voisi myös testata jossakin välissä lähiaikoina, onpa hankalaa valita kun saa tutustuttaa vaan 1-2 makua viikossa.
Sitten koetan saada vielä omat syömiset samalla innolla kuntoon, siinä onkin edelleen haastetta, kun vieläkään ei tee juuri mitään mieli, on hankalaa keksiä viikon ruokalista. Lisäksi pitäisi huomioida myös se että joka päivä pitäisi olla jotain valmiina, koska ikinä ei tiedä millainen päivä vaavilla on, että pystyykö sitä ruokaa lopulta tekemään, ennen kuin mies tulee töistä. Mutta mutta, kevättä kohti, kyllä tämä tästä! Onneksi koko ajan tuntuu aina hieman enemmän ”omalle itselle”.