Kuin ei olisi raskaana ollutkaan

Synnytyksestä on nyt puoli vuotta ja pari viikkoa päälle ja ajattelin hieman kirjoitella, miten siitä nyt on toivuttu. Tämä on ollut sellainen odotettu välietappi, koska ainakin minulle sanottiin että puolen vuoden jälkeen saa taas vapaasti juosta, hyppiä ja pomppia niin paljon kuin lystää. Nyt on fyssarin lupa myös vatsalihasten treenaukseen, ei nyt vielä millään isoilla painoilla, mutta ihan perus liikkeillä.

Aihe nimeltään palautuminen on tuntunut tosiaan kiinnostavan myös monia kenellä lapsia vielä ei ole, voi kuinka moneen ”no repesitkö” kysymykseen olenkaan saanut vastata. Minusta on niin ihanaa, että olemme ystävieni kanssa niin sinut kaikista aiheista, että tällaistakin on sopivaa kysyä, heti ensimmäisenä.

Onhan raskaus kova rääkki keholle, eikä ole todellakaan mikään salaisuus että itse olin aivan paniikissa ja mieli maassa, että meneekö kroppa nyt pilalle. Tosin ikävää on ettei sitä tiedä ennen kuin kokeilee, eikä vastauksia saa vaikka miten kuuntelisi muiden kokemuksia, tai lukisi netistä tarinoita. Kerron silti omista kokemuksistani, jos se hieman lohduttaisi että näinkin voi käydä, jos siellä nyt joku ruudun toisella puolella itkeskelee samojen kysymysten äärellä, mitä itse vuosi sitten. 

Minua inhotti kaikki raskausajan muutokset vartalossa, koetin myös mahaa piilotella mahdollisimman pitkään, koska minusta se oli ruma. Onneksi se alkoi erottua tosissaan vasta viikon 20 jälkeen ja pysyi suhteellisen pienenä. Hyvä ja huono asia, hyvä asia asenteelleni, huono siinä mielessä että sitten vastailin kysymyksiin, että kasvaako se vauva nyt varmasti hyvin. Söin koko raskausajan melkoisen terveellisesti ja välttelin kaikkea turhaa sokeria, koska pelkäsin jättimäistä sokerivauvaa, en tiedä miksi. Painoa tuli kaikesta huolimatta kymmenisen kiloa, joista vauva painoi sen vajaa 3,5kg. Mittasin painon kun palasin kotiin sairaalalta, silloin ”ylimääräisiä” kiloja oli vajaa kaksi. Jälkitarkastuksessa painoin saman verran kuin ennen raskautta, sen jälkeen en ole painoa mitannut, koska en koe tarvetta sen kyttäämiseen. 

Minulla kävi siinä mielessä tuuri, että ilmeisesti geenit ja elintavat olivat puolellani, eikä mitään dramaattista tapahtunut. Minulle vakuuteltiin koko ajan neuvolassa että pitkällä selällä ja leveällä lantiolla raskauden ei pitäisi olla mikään ongelma, eikä se sitten ollutkaan, tavallaan. Paitsi  lähinnä henkisesti.

Ainoa todellinen terveyshaitta oli suonikohjut ja verenpurkaumat, jotka kiitos sukurasitteen tulivat riesaksi jo jotain viikolla 10. Monet itkut tuli itkettyä, miten ei tarvitse enää ikinä näyttäytyä minihameessa. Onneksi tuo riesa jäi kuitenkin synnytyssairaalalle. Ei paljon naurattanut kun toinen nilkka oli ihan sininen ja mustelmainen, enkä ymmärrä, miten noin pahat jäljet voivat edes hävitä. Tähän vielä päälle loppuraskauden laskimotukkotulehdukset joita tuli vaan lisää viimeisinä viikkoina, joten kyllä, kurjaa oli. 

Raskausarpia ei tullut yhtään, maha myös palautui nopeammin, kuin olin uskaltanut edes ajatella. Itseasiassa heti, jo illalla kätilöt ihmettelivät että olenko muka oikeasti synnyttänyt tänään. Sain siis oman napakorun takaisin heti kotiuduttua, pikku juttu mutta teki minut iloiseksi! En nimittäin olisi uskaltanut enää tuota lävistystä uusiksi ottaa, jos olisi raskausaikana umpeen mennyt. Joskus teininä olin vielä sen verran huima… Toki vatsa ei ole vielä yhtä kiinteä mitä ennen raskautta, vaikka lihakset alkavatkin taas tulla esiin. Mutta hei, sitähän sanotaan että synnytyksestä toipuminen kestää noin vuoden, joten annanpa ehkä vielä kropalle aikaa ja koetan malttaa mieleni ja kaikkimullehetinyt asenteeni. 

Liikuntaa olen harrastanut nyt synnytyksen jälkeen säännöllisesti, mutta suhteellisen rennosti. Lenkillä käyn päivittäin, koska koiratkin sen vaativat. Salille ennätän monesti vain kaksi kertaa viikossa, hyvänä viikkona kolme. Tuloksia on tullut minulle yllättävän nopeasti (yleensä ei tule), tietysti asiaan voi vaikuttaa myös se, että kotona on nyt tuollainen kohta kahdeksan kiloinen käsipaino, jota saa nostella monta kertaa päivässä. Vieläkään en tosin syö niin terveellisesti, mitä voisin. Nyt kuitenkin alkaa olla sellainen fiilis, että olen saanut oman elämän ja kehon niin sanotusti takaisin haltuun, vaikka hoidankin vaavia siinä sivussa. 

Haluan näyttää edelleen itseltäni, vaikka olenkin äiti. Minun ymmärrykseeni eivät mahtuneet raskaana saamani kommentit että eikö naisesta saa näkyä se että on äiti, sellainen pehmeys ja pyöreys. Toki tämä on aivan jokaisen oma henkilökohtainen asia, mutta itse ahdistuin tuollaisesta. Haluan edelleen olla muutakin kuin äiti, myös esimerkiksi vetävä vaimo miehelleni. 

Raskaudesta toipuminen kävi siis kohdallani yllättävän nopeasti ja helposti, mutta tuntui myös omalla tavallaan hitaalta. Mielen sumu alkoi hävitä muutamassa viikossa, kun lopetin imetyksen. Se helpotti paljon, kun pääkin alkoi taas toimia! En myöskään enää unohtele asioita läheskään yhtä paljon. Neuvolan mukaan palauduin tavallista paremmin, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Olen siis helpottunut, että raskaus on taakse jäänyttä elämää ja nyt voi keskittyä ihan muihin asioihin. Kuulin että minusta oli ”juoruttu” viikonlopun bileissä, että näytän siltä kuin en olisi raskaana ollutkaan. Kiitos, tästä on siis hyvä jatkaa! Toki otan jatkossa mielelläni tällaiset kohteliaisuudet vastaan myös kasvotusten, oikeasti piristi mieltä! 

Pitää kuitenkin muistaa, että jokainen tavallaan. Osa kokee raskauden elämän parhaana aikana, minä en kokenut. Eikä kummassakaan ole mitään väärää. On tosiaan kuitenkin myös mahdollista, että raskauden aikana tulleet ikävät vaivat vain puhtaasti häviävät! Pidetään mieli toiveikkaana.