Kun lasta *ituttaa
Nyt ollaan taas vanhempina uuden haasteen edessä, kun meidän neitiä kahdeksan kuukautta, ihan puhtaasti vituttaa. Tätä angstausta ja tuskaa elämää kohtaan on jatkunut nyt monta päivää, syynä ihan tyhmä oikea jalka, joka ei vaan tottele vielä konttausta, johon olisi nyt selvästi ihan hirveä tarve. Päivämme koostuvat nykyään siis siitä, että vaavi koettaa lähteä liikkeelle. Liikkuu hilaamalla itseään mattoa pitkin, mutta se konttaus. Niin kova tarve, mutta ei vaan suju.
Olemme tästä ilmeisesti koko porukka niin väsyneitä, että viime yönä vaavi veteli unta 14 tuntia (yhdellä kello kuuden maitopullolla) ja minäkin 12 tuntia, mikä on aika hurjaa luksusta. Olin suunnitellut viettäväni oikein kivan löhöily illan ja ehkä valvovani myöhään kun tänään ei ole kiire mihinkään, mutta näin putkeenhan se sitten meni. Ihan kiukutti, kun olo oli jo yhdeksän jälkeen niin järkyttävän hirveä ja väsynyt, että oli pakko mennä nukkumaan.
Illalla vaavilla oli vielä kunnon jumppatuokio, joka päättyi siihen että neiti istui keskellä olohuoneen lattiaa ja itki niin lohduttomasti, että sääliksi kävi. Ei meinannut rauhoittua edes sylissä aluksi. Siitä välittyi sellainen raivo ja turhautuminen, kun tahtoa olisi, mutta taitoa ei. Asiaa ei liene voi mitenkään auttaa, kaipa se siitä lähtee sujumaan, kun on lähteäkseen. Minähän en itse kontannut ollenkaan (siis hyi likainen lattia?) vaan lähdin suoraan kävelemään yhdeksän kuukauden iässä. Mielenkiinnolla seuraamme, miten tässä nyt käy. Toki toinen opettelussa oleva asia on nyt ollut seisomaan nousu, jota vaavi koettaa kanssa ahkerasti saada aikaiseksi.
Nykyään olemme päässeet pois raivosta kylpyä kohtaan, joten laitoimme illalla vaavin ammeeseen rauhoittumaan ja läträämään lelujensa kanssa, mikä selvästi rentoutti sen verran, että meni sitten nätisti nukkumaan ilman itkuja. Mutta on tämä tosiaan melkoista, jännä huomata miten itsellekin on kamalan väsyttävää seurata ja tsempata kun toinen niin kovasti yrittää ja miten kurjalle nuo turhautumisraivarit sitten tuntuvat. Sitten kun tämä ihan niin kuin oikeasti liikkuu paikasta toiseen vikkelästikin, on olo varmasti itselläkin vielä nuutuneempi! Ehkä pitäisi vaan sitten nauttia vielä näistä suhteellisen ”helpoista” päivistä ja raivareista, jos meno jatkuu tuota tahtia, tuskin enää kauaa kestää kun tämä temperamenttinen mini-ihminen jotenkin lähtee etenemään.
Olen koettanut motivoida kännykällä ja kaukosäätimellä, jolloin yritys on kieltämättä monin verroin kovempi, mutta ei sitten kuitenkaan!