Luulosairaudesta

Sitä on vaikea sanoa, mistä se lähti. Olen ollut ahdistuneisuuteen taipuvainen ihan lapsesta asti, jo silloin on tentattu äidiltä ”eihän tämä ole vakavaa”. Nyt kun miettii, miten ihmeessä on pieni ala-asteikäinen tyttö osannut pelätä esimerkiksi rintasyöpää, tai sydänvikaa jos rintaan pistää, tai muuta vastaavaa. Aikaa ennen internettiä, mistä ne jutut on keksinyt? Meillä ei todellakaan ole luettu mitään lääkärikirjoja ja olen pelännyt lääkäreitä aina, että minkäänlaista kiinnostusta ei varsinkaan ole tullut koskaan näihin asioihin osoitettua.

Tämä luulosairastelu (tai hienolta nimeltään hypokondria) paheni teini-iässä, jolloin olin välillä oikeasti aika onneton ja ahdistunut sen takia. Hypokondrikot luokitellaan kahtia, niihin jotka ravaavat lääkärissä jatkuvasti joka hemmetin asialla ja niihin, jotka eivät mene sinne kirveelläkään. Itse kuulun niihin jälkimmäisiin, mutta sehän johtuu vain lääkäripelostani, joka vaivaa edelleen, vaikka helpottikin raskauden aikana kun siellä käytiin vähän väliä.

Silloin kun se luulottelu on pahana, sehän menee siihen että käy läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat skenaariot. Se voi siis koskea muutakin kuin sairauksien pelkoa, esimerkiksi taloudellista tilannetta, tai mitä tahansa. Itselläni se on rajoittunut ainoastaan terveyteen liittyviin juttuihin, tällekään ei ole mitään syytä. Ne pelot iskevät aivan varoittamatta, joskus sillä että lukee jonkun taudin oireta vahingossakin ja löytää itseltään ne kaikki, joskus sillä että itsellä on joku oire ja erehtyy menemään internetin ihmeelliseen maailmaan. Pahoina aikoina google on kiva kaveri, yleensä pari kolme klikkausta riittää siihen että varpaan pakotus muuttuu syöväksi, jota ei voi parantaa. Hypokondrikko etsii monesti selitystä oireisiinsa, mutta vaikka onnistuisikin löytämään normaalin syyn, jää se pahin mahdollinen aina kalvamaan mieltä sinne takaraivoon. Tässä vaiheessa ne toiset ryntäävät sinne lääkäriin hakemaan helpotusta noin kahdeksi sekunniksi, ennen kuin löytyy joku uusi murhe. Toiset ahdistuvat kotona ja googlettavat lisää.

Sellaisesta jolla tätä vaivaa ei ole koskaan ollut, kuulostaa varmasti todella naurettavalta. Niinhän se onkin, ei siinä ole mitään järkeä. Se tiedon etisiminen on pakkomielle, tulee ”tarve” saada vastaus ja diagnoosi. Itse kuitenkin aina tietää, että se on virhe. Väittäisin siis, että hypokondrikko tietää terveydestä paljon tavan tallaajaa enemmän. Ihmiset joilla ei ole tästä aiheesta tietoa, eivät myöskään yleensä osoita mitään sympatiaa, koska eihän tämä ulospäin näy. Kovin usein saa kuulla ”no älä stressaa”, voi jestas kun se olisikin niin helppoa, ei kellään tätä vaivaa olisi! Hyvä uutinen kuitenkin on, että siitä voi parantua!

Oma paranemiseni lähti siitä, kun tuttu lääkäri muun käynnin yhteydessä kysyi, että miten voin. Tästä taitaa olla aikaa kuusi vuotta. Silloin oli huono päivä, joten repesin itkemään ja vuodatin ulos kaiken, mikä painoi mieltä. Lääkäri totesi että hyvänen aika, sinullahan on ahdistuneisuushäiriö ja suositteli lääkitystä. Jo se tuntui helpottavalta, että tälle asialle oli nimi. Ja se, kun tajusi ettei olekaan ainut vaivan kanssa. Söin siis serotoniinia pienellä annoksella neljä vuotta. Alkuun lääke vei nuo pelot pois, pystyin elämään ihan normaalia elämää normaaleilla murheilla. Se tuntui hienolta! Lopulta kuitenkin lääkkeeseen jotenkin turtui, enkä kokenut siitä olevan enää hyötyä. Niinpä lopetin lääkkeen lääkärin ohjeiden mukaan, hänen vastusteluistaan huolimatta. En kuulema pärjäisi ilman, sain jo uuden reseptin mukaan. No, minäpä olin päättänyt pärjätä.

Vieroitusoireet kestivät vajaan viikon, epämiellyttävää huimausta. Pari kuukautta pärjäsin oikein hyvin, mutta sitten ilmeisesti tapahtui se klassinen serotoniinitasojen romahdus. Se kesti kaikenkaikkiaan seitsemän kuukautta! Oireet palasivat tuplasti pahempina, mitä ne olivat koskaan olleet. Pahimpina päivinä sitä keksi itselleen ties kuinka monta murheen aihetta, eikä mikään jaksanut kiinnostaa. Silloin oli ihan helvetin vaikeaa. Taistelin kuitenkin sen jotenkin läpi, enkä halunnut enää koskea lääkkeisiin. Kokeilin kaikkea, luontaistuotteita, vitamiineja masennuksen hoitoon käytettäviä annoksia, itsehoito-oppaita, keskusteluapua, ystävien vertaistukea… en tiedä mikä näistä lopulta auttoi, mutta yhtäkkiä pahaolo vain loppui.

Muistan vieläkin sen marraskuisen illan, kun olin lenkillä koirien kanssa. Lunta oli satanut niin että ulkona oli oikein kunnon talven ihmemaa, jouluvaloineen. Pysähdyin ihmettelemään sitä ja tajusin, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla oli aidosti todella hyvä olo, hirveän helppo hengittää. Ymmärsin, että olin pitkästä aikaa aidosti onnellinen ja se tuntui niin hyvältä! Tätä oloa jatkui, ensin pari viikkoa, sitten pidempään… pelkäsin koko ajan milloin romahdus taas tulee, mutta sitä ei koskaan kuulunut.

Siitä asti, tämä viheliäinen tauti on pysynyt poissa. Toki ahdistun edelleenkin helposti vaikka sun mistä, mutta järki on nykyään päässä. En mene enää lukemaan netistä mitään juttuja, vaikka välillä meinaa iskeä aivan hirveä tarve. Silloin täytyy vaan alkaa tehdä jotain muuta. Ikäviä ajatuksia tulee, mutta ne menevät pois melko nopeaan, eivät siis jää vaivaamaan viikkokausiksi.

Itse kärsin vaivasta enemmän ja vähemmän aktiivisesti kymmenisen vuotta, enkä usko että koskaan pystyn täysin paranemaan, ennen kuin joku keksii mistä tällainen johtuu. Olen kuitenkin nykytilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen.

Aihe on arka ja henkilökohtainen, mutta kirjoitan tätä siksi, että tänään on ollut huonompi päivä. Niitä on nykyään onneksi todella vähän. Kirjottaminen vie ajatukset murheista ja muistuttaa, että tämä kyllä menee ohi! Ehkäpä se luo myös toivoa muille, jos joku saman riesan on itselleen saanut. Se ihan oikeasti helpottaa, vaikka aina ei siltä tunnu.

Plus että minulla olisi tuossa yksi kappale ihanaa vaavia, jonka vauva-aikaa en todellakaan halua käyttää luulotteluun ja murehtimiseen, vaan neidin kanssa touhuamiseen! (Toki tämä kaikki on helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritän kuitenkin!)