Maitohanat virallisesti suljettu

Tänään luvassa: imetyskuulumisia ja angstausta. Nyt on menty pumpun kanssa viikon ajan yksi kerta/päivä ja valitettavasti maitoa tulee edelleen, vaikka määrät ovatkin niin pieniä, että eilen nakkasin jo ne suoraan viemäriin, kun vaavi oli jo unilla. Olen myös pudottanut pumppausaikaa ihan vain pariin minuuttiin, voi olla että maitoa tulisi enemmänkin. Nyt olenkin miettinyt, että pudotanko kerrat tyyliin joka toiseen päivään? Vai mitä teen? Miten se loppuu? Varsinaisia tukoksia en ole huomannut, mutta toki sellaisia tuntemuksia vielä on, että maidon tulo ei ole täysin loppunut. Eli pitääkö se pumppu kuitenkin ottaa esiin vielä kerran päivässä, vaikka se tuntuu niin inhottavalle ja tulee pahaolo sekä henkisesti että fyysisesti?

Korvikkeella on nyt siis menty ja lisäksi annettu velliä kerran pari päivässä. Parin viikon päästä neljä kuukautta pamahtaa mittariin ja silloin aloitamme soseiden maistelun aivan välittömästi.

Huomaa että hormonitoiminta ei ole lähellekään kunnossa, kyllä tunnetilat seilaavat niin paljon missä sattuu. Nyt iltakaveriksi on tullut itkuisuus, sekä pelko mennä nukkumaan. Pelottaa että mikä yö nokkosihottuma lehahtaa oikein kunnolla ja huulet ovat taas turvoksissa, josta päästään siihen että entä jos turvotus joku kaunis kerta leviää jne. jne. Tiedän että asia ei parane stressaamalla, pikemminkin pahenee. Mutta tässä nyt on jo toinen ilta peräkkäin, kun olo on surkea, masentunut ja rauhaton. Enkä oikein tiedä miten sen saisi kuntoon, omassa päässähän tämä paniikki taas on, valitettavasti minulla on taipumusta murehtimiseen ja vatvomiseen sekä luulosairasteluun, enkä haluaisi lähteä taas sille tielle.

Minua suututtaa niin paljon, että minut painostettiin koko imetyshommaan, kun siinä kävi näin ja kroppa reagoi siihen näin voimakkaasti. Sanoin jo neuvolassa, että en haluaisi imettää jos saisin valita, mutta siellä ei ottauduttu asiaan mitenkään, joten ymmärsin, että valita ei saa! Täällä imetetään, mikä tuli myös sairaalassa tuskallisen selväksi. Tähän lienee paikallaan laittaa alle muutama sairaala-ajan pikkufakta, siitäkin on niin kiukkuinen olo. Nyt kun alan kunnolla angstata, kaikki nousee pintaan!

Vauva syntyi viime marraskuussa, eräänä torstai aamuna. Nyt hyppään suoraan siihen kohtaan, jolloin minut kärrättiin lapsivuodeosastolle, edelleen tippaletkuissa kiinni, makailemaan surkeana. Jossain vaiheessa lääkäri kävi luonani ja sanoi että juu letkut voisi irrottaa, no eipä tapahtunut mitään. Lopulta pari tuntia myöhemmin kutsuin sitten itse hoitajan, että hyvänen aika ottakaa minut nyt irti, että pääsee edes vessaan. Tipoista ei enää edes tullut mitään. Lopulta pääsin irti ja ensimmäinen vessareissu oli aika kamala, huimasi niin vietävästi. Huomautin että en ole syönyt sitten edellisen illan kello seitsemän, mutta minulle todettiin vain että niin, kun tuo lounaskin meni jo! Onneksi täyden osaston ja työvoimapulan takia paikalla oli myös paljon opiskelijoita, joten yksi ihana hankki minulle leivän ja juotavaa, että sai jälleen vähän elämästä kiinni.

Illaksi jouduin jäämään yksin ja itkuhan siinä tuli. En meinannut saada unta sitten ollenkaan, lopulta koppasin vaavin kainaloon niin sain vähän torkuttua. Vaavipa sitten heräsi yhden maissa yöllä ja rääkyi enemmän ja vähemmän aktiivisesti kolmeen. Kyllä kävi huonekaveria sääliksi! Koetin imettää, koetin hyssytellä, mikään ei auttanut. Lopulta kutsuin hoitajan ja pyysin apua. Sieltä kyseltiin että olenko imettänyt, olenko vaihtanut vaippaa, sanoin että hei, olen synnyttänyt ja valvonut käytännössä 36 tuntia, en pääse enää sängystä ylös. Sitten hoitaja lupasi ottaa vauvan vähäksi aikaa, että saisin nukuttua.

Seuraava päivä. Aamun hoitaja oli täysi kotka, siis aivan kamala ämmä. Ei kemiat kohdanneet sitten ollenkaan. Meinasin jäädä ilman aamupalaa, kun vaavi innostui juuri silloin syömään. Lopulta pääsin kymmenen minuuttia ennen tarjoilun loppumista hakemaan rippeet, eipä ollut enää edes kahvia. Onneksi jälleen ihana opiskelija hankki sitä minulle henkilökunnan huoneesta… Oli aika avuton olo yksin vauvan kanssa, apua ei tarjottu.

Imetys ei lähtenyt sujumaan, josta sain lähinnä *ittuilua ja painostusta, että yritä nyt vaan. Yritin sitten koko päivän ja teki niin helvetin kipeää. Välillä onnistui, mutta pääasiassa vauva veti vaan kamalat huuto raivarit, eikä suostunut imemään. Ei apua.  Illemmalla punnituksessa todettiin, että vauvan paino oli laskenut 7%. Tässä vaiheessa jo vähän väläyteltiin, ettei kotiin välttämättä ole seuraavana päivänä asiaa. Masennuin. Mitään apua tai lisämaitoa ei tarjottu, enkä älynnyt itse pyytää. Imetin vain koko yön niin kuin hullu, tai siis yritin. 

Aamulla lastenlääkärin tarkastus, täysien pisteiden vauva muuten, mutta paino oli tippunut 9%. Vauvalla oli myös lievää lämmön nousua, mikä ilmeisesti johtui elimistön kuivumisesta. Kiitos sairaala tästä! Nyt sitten sanottiin että ehdottomasti lisämaitoa, mutta kotiin pääsy evättiin. Tässä vaiheessa itkin jo aivan hysteerisesti, ihan kaikkea ja kovaa koti-ikävää myös. Onneksi tähän päivään sattui kiva hoitaja! Teimme toimintasuunnitelman ja hän sanoi että tämä ei missään nimessä ole minun vikani ja voin ihan hyvin syöttää vauvaa pullostakin tai vaikka lopettaa imetyksen, kunhan en tee sitä päätöstä sinä hetkessä, ettei hän saa syytteitä koska sairaalan täytyy olla ”imetysmyönteinen”. Jo illalla vauvan paino oli kääntynyt nousuun, mutta jännitin koko yön, päästäänkö kotiin.

Päästiin!

Joten, tämä lyhykäinen stoori ehkä selventää, miksi olen niin imetysvastainen ja miksi minulla on siitä niin kamalat traumat, miksi olen edelleen katkera ja vihainen ja halveksin tätä yhteiskunnan imetystyrkytystä ja painostusta. Harmittaa että se meni näin ja minua ei kuunneltu, tai edes yritetty auttaa, paitsi sen yhden hoitajan toimesta.