”Minä teen sen kyllä näin…”

”Tiesittehän sitten että ei saa…”

”Kyllä riittää kun…”

Neuvoja, pätemistä, viisastelua, ohjeita, niitä on internet ja muut ihmiset täynnä. Kuten raskaus, myös vaavin hoidolliset asiat ovat sellaisia, johon on sopivaa olla mielipide, kysyi sitä tai ei. Mielipide saattaa lipsahtaa vaikkei itsellä olisi lapsia ja välttämättä kokemusta kyseisestä asiasta, tai vaikka niistä lapsista olisi jo vuosikymmeniä aikaa. Tai vaikkei olisi niin tuttukaan, saahan sitä nyt hyvänen aika kommentoida miten toinen äitinä suoriutuu, kun saihan sitä raskausmahaakin arvostella. 

Onhan se totta, että kun ”minun lapseni kyllä jo tuossa iässä hyppi, pomppi, seisoi käsillään ja juoksi maratonin” niin meidänkin vaavi sen varmaan tekee hetkenä minä hyvänsä, tai siinä on jotakin vikaa. Sinänsä on mukavaa ja hyödyllistäkin jakaa kokemuksia ja verrata kehitysvaiheita, kunhan jätetään sellainen turha päteminen pois siitäkin. Tykkään siis jakaa kokemuksia, mutta en siitä jos meidän vaavia koetetaan suoraan verrata jonkun toisen lapseen, että mitä hän missäkin iässä teki. 

Sinänsä olen päässyt helpolla, että mitään mahdotonta neuvomista ja urputtamista ei ole tullut. Huomaan silti että minulle ei paljon tarvitse sanoa, kun ärsytyskynnys nousee. En nyt tarkoita niinkään neuvoja, vaan nimenomaan pätemistä. Neuvoja olen toki tarvinnut paljonkin ja niitä itse jopa täälläkin välillä pyytänyt, faktat tiskiin, olenhan silti kaikesta huolimatta suurimmasta osasta lasten juttuja aivan täydellisen pihalla! Siltikin, osaan hoitaa oman lapseni, enkä kestä jos minulle tullaan tuputtamaan muita tapoja, siksi että joku muu on niin tehnyt tai jonkun muun mielestä se toinen tapa on parempi. Kaikkea ei mielestäni tarvitse sanoa ääneen jos ei kysytä, varsinkin silloin jos päteminen on täysin turhaa, tyyliin ”lapselle ei sitten saa antaa kaukosäädintä imeskeltäväksi”. Näissä tilanteissa luonnollisesti kyseinen kaukosäädin on vähintään kahden metrin päässä lapsesta ja ihmettelen, että kylläpä olen jälleen turvallisuusriski omalle vaaville, kun tällaistakin piti sitten huomauttaa. 

Ennen vaavin syntymää, uhosin ystävälleni että miten hirveän hyvä tilanne on, kun on sellaiset tukiverkot että vaavin voi jättää hoitoon niin usein kuin lystää, melkein milloin vain. Ystäväni jolla on kaksi lasta, naureskeli ja sanoi että voipa käydä niin, että sitten kun vaavi syntyy en haluakaan. Tuhahtelin tälle väittämälle, että niinpä varmaan. Mutta niin siinä kävi, en minä halua!

Okei en ole sellainen pakkomielteinen kyttäävä mamma, joka ei päästä lastaan silmistään hetkeksikään. On se ollut hoidossa monta kertaa, joskus koko päivänkin, enkä soittele perään ja stressaa miten se pärjää. Ja hyvin on toki aina mennyt. Kuitenkin jos on sellainen päivä että vaavi on aamusta iltaan hoidossa, minua harmittaa etten ole ehtinyt viettää aikaa sen kanssa, vaikka juuri edellisenä päivänä olisin kiukutellut miten en jaksa jatkuvia kiukkukohtauksia, vaipan vaihtoja, tai tasaista elämää rajoittavaa ruokarytmiä. Äkkiä se kaikki unohtuu.

Toki tämä lienee normaali reaktio (tai ainakin pitäisi olla), mutta osittan luulen että se omalla kohdallani johtuu minun ”osaan paremmin pitää tehdä  kaikki itse” asenteestani. En toki ajattele näin kaikesta, mutta omilla vahvuusalueillani en kertakaikkiaan kestä, jos minulle tulee tunne että varpailleni astutaan. Tämä pätee myös pikkuisissa arkisissa asioissa kuten ruoan laitossa, en oikein ymmärrä jos vaikka pariskunta kokkaa yhdessä, kun jos minä teen ruokaa, en halua että kukaan tulee keittiööni sotkemaan. Koska osaan itse paremmin. Hankala selittää kuulostamatta kauhealle ahdasmieliselle nartulle, enkä toki monesti lausu näitä ajatuksia ääneen kyseisissä tilanteissa. Kuitenkin tiivistetysyti, kyllähän me vanhemmat osaamme hoitaa oman lapsen parhaiten koska tunnemme sen tavat, joten toivon että jos lapsi on hoidossa, meidän perheen omia hyväksi havaittuja tapoja silloin kunnioitetaan. Näin on onneksi tapahtunutkin, ainakin vielä. 

Mutta kyllä, olen ollut varpaillani jo monen monta kertaa, valmiina hyökkäämään takaisin jos tilanne niin vaatii. Olenkin miettinyt tätä ”minä olen paras hoitaja lapselleni” asennettani, että mitäs sitten, kun lapselle ensimmäisen kerran sattuu joku haaveri jonkun muun hoidossa. Kyllähän niitä varmasti tulee, kaatumista tai muuta pientä itsensä telomista. Siinäpä sitten on taas itsetutkiskelun paikka, ettei ala syytellä että no ei kyllä minun hoidossani tällaista olisi tapahtunut. Koska tunnen itseni ja tiedän, että se ajatus tulee ensimmäisenä mieleen. 

Kaikesta huolimatta hoidan vaavia melkoisen rennosti, olen varpaillani vain toisten kanssa, en oman lähipiirin seurassa. Vaavi juo itse velliä nokkamukista että minä saan juoda aamukahvit rauhassa, katsoo välillä piirrettyjä (tai Täydellisiä naisia) että äiskä saa meikata, eikä meillä rynnätä hyysäämään heti ekasta inahduksesta. Välillä vaavi ja koirat myös järsivät samoja pehmoleluja jonka hieman nolona neuvolassa tunnustin, mutta kuulema antaa mennä vaan! 

Meillä tämä toimii hyvin, joten ehkäpä seuraavan kerran kun huomaan jonkun katsovan pitkin nenäänsä, kuulen kommenttia että ”kyllä minun mielestäni”, tai vain aavistan ne negatiiviset ajatukset, annan olla, vaikka vaavi ratsastaisi parasta aikaa koiralla ja bilettäisi rankasti, samalla kun ponien tunnari pauhaa taustalla ja äiskä vaan on tyytyväisenä sen kahvikupin kanssa, tilanne on selkeästi hallussa.