Täydellinen nainen tässä, moi!

Olen yleensä aika temperamenttinen persoona ja minulla on tapana sanoa asiat melkoisen suoraan, näin nätisti ilmaistuna. Samapa tuo on toisaalta niin tehdä, koska naamasta näkee niin sitten samalla sekunnilla, jos jokin ei miellytä. Osaan kuitenkin yleensä käyttäytyä ja jättää osan asioista sanomattakin, tähän ei nyt lasketa sitä että olen viimeisen parin viikon aikana ”antanut palautetta” kassajonossa kiinni selkääni tunkeneelle naiselle, sekä lenkkipolulla pyöräilevälle teinipojalle, joka ajoi melkein päälle. Täytyy johtua hormooneista, olen mielestäni vielä täysin pätevä syyttämään niitä. 

Sinänsä jännä että kutienkin jo raskausaikana huomasin, että mitään vauvaan liittyvää urputusta en kuuntele. Oli asia mikä tahansa, löytyi siihen mielipide kuin luonnostaan, vaikka en oikeasti tiennyt (tai tiedä) lapsista mitään! Enkä ole niitä ikinä halunnut, joten en ole voinut suunnitellakaan asioita sen enempää. Mies kyllä sanoi jo raskausaikana, että hän epäilee että minusta tulee vielä kunnon leijonaemo. Siltähän tuo vaikuttaa, kaikesta huolimatta. Raskaana ollessa vielä sentään ajatteli että lasta tunkee sitten jatkuvasti hoitoon ja tekee omia juttuja, mutta eipä enää huvitakaan! Teen toki omia juttuja, ei minusta nyt mitään perinteistä superäitiä sentään tule. Mutta ihme kyllä, vaavi roikkuu yleensä mukana. Miten ihmeessä minätiedänparemminkuinmuutminäitse -asenne on päätynyt myös lastenhoitoon, myös minun kalteiselleni ihmiselle. Karvat nousevat heti pystyyn, jos joku sanoo mielipiteensä, että kyllä näin pitää tehdä. Siinäpä teille muille samanlaisille hei toivoa, koska on teitä, olette vain piilossa, koska yhteiskunnan painostus.

Perinteinen äiti tuntuu edelleen olevan IMETTÄVÄ, muuta tapaa kun ei ole, lapsesi epäonnistuu elämässä ja sinä äitinä, jos et imetä vähintään vuotta. Viis siitä että maitoa ei välttämättä tule tarpeeksi, se on hei oma vika, mitäs et imetä kahtakymmentä kertaa päivässä, kyllä se maitomäärä siitä lisääntyy. Siitä saattaa tulla myös huono olo, mutta siitäkään nämä superimettäjät eivät välitä. Olen edelleen hieman katkera myös sairaalan painostuksesta asiaa kohtaan, mutta jollainhan se heidänkin imetyssertifikaattinsa on ansaittu. Siellä oltiin sitä mieltä että jo pelkkä rintakumin käyttö olisi syy mennä visiitille imetyspoliklinikalle, siitä olisi voinut tulla kyllä lystikästä. Tällä hetkellä ei harmita, katsotaan harmittaako jatkossa, kun lapsi ei imenytkään tissejä niin tyhjiin, että ne voi heittää olan yli suihkussa. Sori vaan, mutta ei ole kaikkien juttu! Ystäväni heitti mielenkiintoisen pointin, kun asiasta puhuimme. Asenteeni imetykseen on ollut koko ajan niin negatiivinen, että hän vain totesi että luulenko että minulle tosiaan olisi annettu sellainen lapsi, joka olisi ihan superimijä. Niin, siinä pohdittavaa, mielenterveys ei muuten sitä olisi kestänyt. Että jos nyt joku ystävä/tuttu/äidin työkaveri/sukulainen/perus kadunmies kokee piston sydämessään, älkää kiltit kyselkö enää ympäri kyliä, saakos se vaavi vielä rintamaitoa.

Perinteinen äiti ei myöskään saisi huolehtia itsestään, saati meikata ja pukeutua kivasti. Saahan myös se että on ollut raskaana, toki näkyä. Entäpä jos äiskän mieli piristyy sillä, että ostaa uusia vaatteita, meikkaa kotonakin edes välillä ja tukka on laitettu? Kuka haluaa tallustaa mörön näköisenä ympäriinsä, ei se vauva tarvitse syliä ihan 24/7. Myös isit ja kummit ja isovanhemmat on keksitty. Me olemme toki siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että saamme apua jos pyydämme, myös halukkaita hoitajia on paljon. Sen verran olen kuitenkin joustanut, että vaatteet ovat vähän mukavammat ja en nyt meikkaa ihan joka päivä. Kulmat värjäämällä pääsee jo pitkälle, aina hieman huolitellumpi look. Kaikille se ei ehkä sovi, mutta itse meikkasin ensimmäisenä kun pääsin sairaalasta kotiin ja minusta oli ihanaa, kun kuulin kommentteja jopa pankkivirkailijalta, etten yhtään näytä siltä että olisin juuri synnyttänyt muutama viikko sitten. Olen aivan järjettömän pinnallinen, eikä edes harmita! En todellakaan ole vielä tyytyväinen itseeni, mutta uskon että pikkuhiljaa sitä kohti mennään, kun liikunnat ja ruokavalion saa taas normisti rullaamaan. Ei se tarkoita että lastaan rakastaisi yhtään vähempää, vaikka pitäisi myös huolen itsestään. Päin vastoin, onnellinen äiti, onnellinen vaavi. Sitäpaitsi pidän minä huolen myös siitä, että vaavinkin asut ovat aina sävy sävyä! Sitten kun se on isompi, otan sen  mukaan shoppailureissuille. Opetan miten laitetaan tukkaa, miten lakataan kynnet, miten varjostetaan posket kapeammiksi, miten meikataan tisseistä isommat ja silleen. Se jos mikä on hyvä äiti! Kyllä me leivotaankin, olen kuitenkin keittiössä melkoisen hyvä. Opetellaan vaikka tekemään ne macaroonit jo ala-asteella.

Varmasti lähes poikkeuksetta sanonta ”jokainen on paras äiti omalle lapselleen”, pitääkin paikkansa. Antakaa meidän persoonien sitten olla äiti omalla tavallamme, älkääkä tulko painostamaan ja tuputtamaan tiettyjä asioita ainoina oikeina. Minusta on nimittäin melkoisen kamalaa, että kukaan potee huonoa omaatuntoa näissä asioissa, jos lapsi tulee hoidetuksi ja on tyytyväinen. Jokainen äiti oppii kyllä ajan kanssa, mikä on lapselle parasta. Jos jopa minä opin!

No okei, ollaan me kotona välillä vähän pöllähtäneitä, eikä aina niin laittauduttu!