Värianalyysipäivä

Onpas ihan sellainen olo, kuin olisi ollut oikeissa töissä. Toisaalta ehdottomasti kaipaan äitiyslomaan kaikkea tällaista kivaa pientä puuhastelua, päähän sitä muuten sekoaisi! Tänään siis puuhailtiin värien parissa ja pidettiin värianalyysipäivää.

Tarvitsin malleja erääseen juttuun, josta lisää myöhemmin. Ideana kuitenkin se, että sama malli poseeraa ensin yllään oma värivuodenaikansa ja tähtivärinsä, sitten valikoidaan ne huonoimmat toisesta väriperheestä ja otetaan sama kuva uusiksi. Tällöin kasvoista näkyy mitä oikeat värit tekevät, verrattuna niihin pahimpiin. Siksi tosiaan reilusti huonoimmat, että ero on varmasti kuvan katsojallekin tarpeeksi selkeä. Yleensä asiakkaalle riittää vertailuksi ”vain” toiseksi paras, siinäkin saadaan yleensä riittävän suuri ero aikaiseksi. Yleisimmin väärät sävyt tekevät tummia silmänalusia, korostavat ryppyjä ja juonteita, kasvot voivat näyttää paksummilta poskista, tai iho muuten vain oudon väriseltä. Riippuu henkilöstä, kuinka iso vaikutus on.

1.jpg

Kuvasimme kuusi mallia ja olipa hauskaa! Tai ainakin minulla oli, malleista en tiedä. Vain kaksi oli käynyt minulla aiemmin värianalyysissa, joten neljälle tein pika-analyysin, jonka perusteella sain oikeat värisävyt heille valittua. Tässä oli siis hyvä tilaisuus päästä ilmaiseksi kurkistelemaan hieman miten värianalyysi tehdään ja saada jotakin vinkkiä omista sävyistään, vaikka luonnollisesti en yhtä perusteellinen ollutkaan, kuin oikean asiakkaan kanssa. Yhtään syksyä minulle ei valitettavasti sattunut vaikka lähellä oltiinkin, mutta onneksi kuitenkin erityylisiä talvia ja keväitä, sekä yksi kesä. Se oli myös mukava huomata että huonoimpienkin vuodenaikojen suhteen oli vaihtelua, ettei tarvitse esittää vain yhtä huonossa valossa, tyyliin tämä ei nyt sovi kenellekään. Yhdellä malleistani oli kieltämättä niin ärsyttävän hyvä iho, etteivät muutokset olleet kovin suuria, laittoi kasvoja vasten mitä tahansa. Onneksi kuitenkin kuvia tarkastellessa tuli esille, että niissä sentään iho näyttää oudon väriselle, kuten pitääkin. En silti sano että jotkut voivat käyttää mitä tahansa, koska näin ei kuitenkaan ole. Aina löytyy se, mikä on vähän parempi.

2.jpg

Mitäs väriä ne silmät taas olikaan?

Toivon että malleillenikin oli tästä päivästä jotakin hyötyä ja sieltä tarttuisi edes joitakin vinkkejä pukeutumiseen, meillä kun on täällä Suomessa niin yleistä se mustissa kulkeminen. Saimme taas todeta, että monelle se tummansininenkin on tosiaan mustaa parempi vaihtoehto. Varmaan tämän mustan suosion takia minä saan aina jonkinlaista tyydytystä, kun pääsen sitä arvostelemaan ja toteamaan jälleen kerran, että ”ei muuten ole sinunkaan värisi”. Se sitten aina vaihtelee henkilöstä riippuen, otetaanko tästä opiksi vai ei.

3.jpg

Värivuodenaikojen vertailua.

Ehkä oman päiväni kohokohta oli mustissa kulkeva miesmallini, joka onkin kevät, eli kaikista kirkkain ja lämpimin, kestää tummuutta huonoiten, hih! Sinänsä isommalla porukalla näitä on toki mukava tehdä, kun muutkin pääsevät osallistumaan ja kommentoimaan. Lisäksi monesti toiselta ne erot näkee selvemmin, kuin itseltään. Se luo siis koko analyysiin lisää uskottavuutta, kun huomaa toistenkin kasvoilta huimia eroja. Tietysti jos kuuluu itse niihin kenellä jo ihon sävykin muuttuu radikaalisti, on sitä vaikeaa ohittaa.

Laitan loppuun esimerkkinä pikaisesti näpätyt kuvat itsestäni, että idea tulee selväksi. Kuvia ei ole käsitelty mitenkään. En tosin ole paras esimerkki kun minulla on päällä poolo, joka on minulle hyvä sävy, joten se saattaa hieman sotkea tuota huonompaakin kuvaa. Malleiltani poolot kielsin, mutta itsepä en ajatellut kuvissa olevani. Ylempänä kuitenkin kevät, joka on minun väriperheeni ja alla kesä, murrettu ja viileä, joka on taas minulle huonoin.

 

anne.jpg

anne2.jpg

Kauneus Meikki Trendit

Yhden lapsen politiikka

Tänään on taas niitä päiviä, että ihmettelen miten kukaan voi nauttia vauva-arjesta. Minulle tämä ei sovi, ei sitten pätkääkään. Ihmettelen itsekin että mikä tässä väsyttää, kun kuitenkin yöt mennään hienosti yhdellä tai kahdella heräämisellä. Onhan tämä toki stressaavaa, eikä edes niin vähän. Tyttö on vasta 2,5 kuukautta, joten mitään muutahan meillä ei tehdä kuin syödään, nukutaan ja huudetaan. Pienet hymyt ja jokeltelut ovat onneksi saapuneet ilahduttamaan päiviämme, mutta ovat vielä niin kovin harvassa. Eilinen huudettiin koko päivä  ja tänäänkin ihan huolella. Maha vaivaa selvästi, nyt tuntuu että jopa oma maito ärsyttää enemmän, mistä päästään siihen tuskailuun että en halua jatkaa tätä niin sanottua imettämistä, joka on takkuillut koko ajan. En tykkää, välillä maidon pumppaaminenkin sattuu ja en kertakaikkiaan jaksa tätä hormonimyrskyä, joka ei varmastikaan lopu, ennen kuin maidon tulo loppuu.

Alkuun olin helpottunut kun raskaus ja synnytys oli ohi, mutta nyt on tämä kaikki muu alkanut ärsyttää ja tuntuu, että ne ”raskausongelmat” jatkuvat edelleen. Vaikka tuntuihan se hienolla kun jälkitarkastuksessa todettiin että olen täysin palautunut synnytyksestä, jopa keskimääräistä paremmin, niin se ei tunnu hienolta, että vuosia vaivannut, vuosia poissa ollut stressin aiheuttama nokkosihottuma näyttää puhjenneen uudelleen. Olen kuullut aika paljon kommenttia, miten synnytyksen jälkeen ei haittaa kun ”tissit roikkuu ja repesi perse, pelit ja vehkeet”, kun sitä vauvaa rakastaa niin paljon. No juu, rakastaahan sitä, mutta itse en kuulu näihin ketä tuollaiset asiat eivät haittaisi ja kiitän onneani, ettei mitään kamalaa käynyt. Kun ahdistun kerran jo ihottumastakin, niin huh huh. Jotenkin sitä vain haluaisi että elämä tasoittuisi jälleen, tämä pari kuukautta on tuntunut aivan tuskallisen pitkältä ajalta.

Silti olen pärjännyt ihmeen hyvin, ehkä siksi että alunperin asennoiduinkin siihen, että kamalaa on kuitenkin. Tässä asiassa pessimisti ei pety ja kovin korkealta ei siis pudottu. Itseasiassa mieheni on potenut enemmän baby bluesia mitä minä, asia jota moni on ihmetellyt. Minä olin toki kaikille lääkäreitä myöten se potentiaalinen synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuja, mutta ihme kyllä ihan tässä pisteessä ei olla.

fullsizerender3.jpg

Mutta kuten kaikki muutkin asiat, tähänkin ahdistukseen löytyy mielipiteitä. Mieheni on sanonut avoimesti, miten kaksi ensimmäistä viikkoa vauvan kansa olivat hänen elämänsä hirveimmät. Ihan lähipiiristä on sitten kauhisteltu, miten noin ei saa sanoa. Miksi ei, jos tuntuu siltä? Ehkä siksi masennutaan, ettei näitäkään asioita ole sopivaa sanoa ääneen. Onhan se hirverää, et vielä tunne vauvaasi, se ei juuri nuku, huutaa vaan koko ajan, etkä tiedä miksi. Itse en onneksi muista tuostakaan enää juuri mitään, niinhän sitä sanotaan että ensimmäinen vuosi menee sumussa. Lupaavalta näyttää ainakin tässä vaiheessa sen suhteen.

Me olemme myös sitä mieltä, että yksi lapsi saa riittää. Mutta herranjestas jos sanot sen ääneen! Alkaa armoton saarnaus miten olemme typeriä ja kyllä ehdottomasti pitää olla monta, muuten elämä ei varsinkaan ole niin hyvää, mitä se voisi olla. Tiedostan että mieli voi muuttua ja jos muuttuu, sitten muuttuu. Mutta tällä hetkellä olemme tällä kannalla, olen itse ainoa lapsi, joten en osaa ajatella asiaa siltäkään kantilta, että sisaruksille olisi joku tarve. En myös halua todellakaan olla uudestaan raskaana, saati synnyttää, eikä mieheni halua kokea tuota kahta viikkoa uudestaan, joten se oli vähän niin kuin siinä.

Olen itkuinen ja väsynyt, asiaa ei auta etten ole päässyt lenkille käytännössä tammikuussa, kun lähes koko ajan on pakkasta – 30. Tätä keliä eivät koiratkaan enää kestä, saati vauva. Juuri kun pääsimme vaunulenkkeilyn makuun! Enkä sen puoleen itsekään halua palelluttaa tissejäni tuolla ja riskeerata rintatulehduksen mahdollisuutta, vaikka kyllähän sitä koettaa asianmukaisesti pukeutua. Kuulun vain niihin ihmisiin, kellä liikunnan vähyys vaikuttaa heti mielialaan. Siispä jatkan surkuttelua mahavaivaisen kiukkuisen vauvan kanssa, ilmeisesti ei voi muuta, kuin kärvistellä siihen asti että ruokavalio on muutakin, kuin maito.

img_0133.jpg

Suhteet Oma elämä Mieli Vanhemmuus