Olen tosiaan aina vihannut lapsia. En vain pidä niistä, enkä osaa olla niiden kanssa. Esimerkkinä eilinen kauppareissu, kylläpä turhautti, kun kassalla tien tukkeena oli perhe, joiden pikku kullanmuru halusi välttämättä pakata loput ostokset itse. Siinä sitten naputtelet kärsimättömänä kynsillä ostoskärryjen kahvaa ja odottelet, että tämä tuskallisen hidas toimitus olisi ohi, että pääsisit itse omien ostoksien kimppuun. Ilmeeni ei jättänyt tulkinnan varaa, lopulta isukki alkoi varovaisesti ehdotella että ehkä kannattaisi pitää kiirettä. Mutta ehkä tällainen onkin enemmän vanhempien vika? Kuten se miten töissä useasti saat seurata, kuinka mallinukeilta revitään kädet irti, tai tuotteista hintalaput. Silloin myyjän pitää puuttua, vanhemmat kun eivät sitä tee. Miksi? 

Voitte siis uskoa että kun viime maaliskuussa tein positiivisen raskaustestin, olin shokissa monta viikkoa. Siinä sitten itkin elämän päättymistä ja kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, mitä raskauteen voi liittyä. Minulla on ahdistuneisuushäiriötaustaa, joten se puski pintaan ja voimalla. Oikeastaan lopulta enemmän kuin itse lasta, pelkäsin mitä kaikkea raskaus tuo tullessaan. Olen aina ollut sen verran ulkonäkökeskeinen ihminen, että sehän oli jotakin aivan kamalaa. En todellakaan odottanut innolla ja täytyy sanoa, että viime vuosi oli elämäni hirveimpiä. Olen niin iloinen että se on ohi ja samalla toiveikas, että tämä uusi tuo tullessaan jotakin parempaa. 

Oloni helpottui hieman vasta, kun saimme toisessa ultrassa tietää lapsen sukupuolen. Tyttöä sieltä luvattiin ja sellainen tuli. Ja kiitos siitä! Täytyy sanoa, että tieto pojasta olisi varmaan pilannut koko loppuraskauden. Nyt sentään pystyn ajattelemaan, että tässä on nyt sellainen pikku prinsessa, jonka voi pukea nätteihin vaatteisiin ja ottaa mukaan shoppailemaan. Toisaalta osasinkin odottaa tyttöä, sellainenhan sieltä pitikin tulla. Polttareissa tehdyt ennustukset nimittäin viittasivat siihen ja minä kun uskon tällaisiin juttuihin ihan täysillä. Tiedättekö sormustestin, jossa otetaan kihla- tai vihkisormus ja sitä pidetään joko langassa tai omassa hiuksessa vasemman käden valtimon yllä. Hetken päästä sormus alkaa liikkua. Jos se pyörii ympyrää, tulossa on tyttö, jos heiluu edestakaisin, poika. Sormus pysähtyy välillä ja alkaa liikkua uudestaan, mikäli tulossa on monta lasta. Lopulta se ei enää liiku. Näillä asioilla kun pitää tietenkin leikkiä, odotettavissa olisi kaksi tyttöä. Tosin, en muuten halua toista, joten koetetaan uhmata kohtaloa nyt siinä asiassa. 

Mitä raskaus toi sitten tullessaan? Angstausta, masennusta, suonikohjut ja pienen mahan, onneksi edes se. Napakorusta ei tarvinnut luopua ja raskausarpia en saanut yhtään. Olostani en nauttinut, en sitten tippaakaan. Yhtäkään päivää ei ollut, että raskaudesta olisi ollut jollakin tapaa hyvä fiilis. Muiden oli vaikea ymmärtää, että ongelmana ei itseasiassa ollut vauva, vaan se miten selviän raskauden loppuun, sen verran ongelmia aiheuttivat mm. jalat, joihin tukisukista huolimatta puski loppuraskaudesta useita laskimontukkotulehduksia. Itkin monta monituista kertaa, miten ulkonäkö on nyt pilalla. Ja minkä takia. Ei varmaan ole yllätys, että synnytystä pelkäsin kamalasti. Paitsi no, loppu ajasta alkoi olla ihan sama, vauvan tahtoi vain ulos. Ei ollut mukavaa kun henki ei kulje ja vessassa sai ravata koko ajan. Salilla jaksoin käydä viikolle 35 ja lenkillä kävin vielä synnytyssupistusten alkaessa. Uskon, että hyvä kunto auttoi jaksamaan paremmin. 

Prinsessa syntyi kolme päivää yli lasketunajan, tasan kello 10 aamulla. Ei huvita enää kahden kuukauden jälkeen eritellä synnytystä sen tarkemmin, kestoksi merkattiin 16 tuntia ja kyllähän se oli tuskaa ja teki kipeää. Oksensin kaksi kertaa ennen kuin suostuin ottamaan epiduraalin, mutta kylläpä se helpottikin oloa! Voitte uskoa että olin helpottunut kun kaikki oli ohi ja mitään dramaattista ei tapahtunut, selvisimme vauvan kanssa molemmat hyvissä voimissa. Ainoa miinus oli, että istukka jouduttiin poistamaan nukutuksessa. En siis todellakaan mielelläni muistele koko tapausta, minulla on kamala pelko lääkäreitä ja kaikkia toimenpiteitä kohtaan, voi sitä pyöritystä mihin raskausaikana joutui! 

Yksi huolenaihe katosi jo samana iltana, kun maha vain painui kasaan ja oli jälleen litteä. Pelkäsin nimittäin hirveästi että miltä se näyttäisi, no ei onneksi mitenkään kummemmalta. Eihän se yhtä timmi ole, kun vatsalihakset lienevät edelleenkin menossa ties missä. Myös osa suonikohjuista  kera tulehdusten katosi välittömästi synnytyksen jälkeen, loput ovat vaalenneet huomattavasti. Olen siis toiveikas, että kyllä tästä vielä noustaan, takaisin siihen missä kuosissa joskus oltiin! 

Noin, nyt olen saanut tämän pakollisen ulos systeemistäni, joten voin keskittyä muihin asioihin. Kuten ihan vain selviytymiseen Prinsessan kanssa. Tuntuu että näitä asioita ei saisi sanoa ääneen, vaan pitäisi esittää, että raskaus on jotenkin tosi ihanaa ja elämä on nyt täydellistä. No ei ollut, eikä ole. Tottakai omaan vauvaansa kiintyy heti, mutta ensimmäiset viikot varsinkin olivat tuskallisen raskaita. Väsymys painaa vieläkin, enkä jaksa odottaa, että Prinsessa kasvaa sen verran että osaa muutakin kuin vain itkeä. En ole sellainen äiti-ihminen, että nauttisin tästä. Olen paukuttanut kaikki mielipiteeni neuvolassa suoraan ja siellä onneksi suhtaudutaan hyvin. On kuulemma hienoa, että uskallan sanoa nämä asiat ääneen. Ja minähän uskallan!