Päiväkirja: loka- marraskuu 2015

4.10.15

Eilen kävimme mieheni kanssa sairaalan synnytysvalmennuksessa. Aikaa meni kolmisen tuntia, joka kului kyllä nopeasti. Paikalla oli lisäksemme myös seitsemän muuta paria ja niin suomalainen  meininki, että kaikki turottavat hiljaa. Minä tietenkin tsekkasin mahat ensimmäisenä ja sain kyllä nyt itsekin todeta, että omani on oikeasti melko pieni. Oikeastaan kaikki muut olivat myös ilman meikkiä ja siemailivat vettä tai mehua, itse olin luonnollisesti tapani mukaan täydessä tällingissä ja join kahvia, että oli oikein sellainen myrkytän lapseni olo.

Valmennus oli kuitenkin meistä molemmista ihan hyödyllinen, vaikka onneksi olin käynyt jo pelkopolilla, en alkanut esimerkiksi itkeä vaikka sektiojutuissa jotka ohitettiin onneksi nopeasti. Käytiin läpi lähinnä mistä tietää että milloin pitää lähteä sairaalaan ja synnytyksen kulkua, sekä mitä sen jälkeen tapahtuu. Valmennuksen pitänyt kätilö oli älyttömän mukava ja rauhoittava. Sitten kiersimme sairaalassa, synnytysosastolla olinkin jo käynyt aiemmin, joten se ei ollut mitenkään paha. Nytkin siellä oli kolme synnytystä käynnissä, hui. Tuli kuitenkin sellainen olo, että kyllä täällä pidetään hyvää huolta.

Kävelimme sairaalasta kotiin, minä vähän sekavissa fiiliksissä. Kerkesin sisälle ja heittää kengät, kun keittiöstä hyökkäsi kuusi ystävääni, huutaen yllätys! Enpä osannut muuta, kuin hetken tuijottaa paikalla olijoita ihan hämmentyneenä. He olivat järkänneet minulle yllätyksenä vauvakutsut, mieheni ryökäle oli myös tiennyt tästä jo kuukauden päivät. Ihan mahtavaa, minua ei ole ikinä yllätetty tuolla tavalla! Nauroinkin heille ensimmäisenä että onneksi en nyt ollut ”ihan perseen näköisenä” liikenteessä, mutta he totesivat että eipä tuo yleensä taida olla minulla tapana. Olivat miettineet että voiko minut säikäyttää että entä jos synnytys käynnistyy, mutta eipä tuo olisi haitannut sekään.

Pöytä oli täynnä herkkuja ja lahjoja, melkoisen liikuttavaa. Ensiksi availin paketteja ja mukana oli tietenkin perinteinen vaippakakku ja ystäväni nauroivat että ilme oli kuin Bambilla, niin ihmeissäni niitä hypistelin. Kakussa oli myös kaikkea pientä kuten pöllöharso, pöllövaunukoriste ja pöllötuttiketju. Miten niin pöllö-fani? Lisäksi ihan paras lohikäärmepehmolelu, joka ärjäisee kun sitä painaa mahasta. 

Sitten söimme ja kahvittelimme, jutun taso oli melkoisen härskiä noin niin kuin vauvakutsuja ajatellen, mutta normaalia meille. Minulle sanottiinkin heti alkuun, että mitään noloa ohjelmaa ei ole suunniteltu, voin olla rauhassa!  

Nämä olivat muuten saaneet jostakin metsästettyä minulle Täydelliset naiset -lautapelin! Niin hienoa, tuota ei saa enää juuri mistään. Aika sopivaa saada se näin raskauden loppumetreillä, kun pelasimme sitä silloin kuin sain tietää mikä tilanne on.

 8.10.15

Haluan tuon lapsen nyt vaan masusta pois, että pääsee taas pikku hiljaa omaan kroppaansa takaisin! Nyt vaan kärvistellään päivä kerrallaan ja odotellaan. On niin outoa, kun vointi on mitä sattuu. Välillä huimaa, tai muuten vain väsyttää, käyt jossain niin sitten et jaksa loppu päivänä muuta kuin maata sohvalla. tätäkö se nyt on? On aivan todella vaikeaa tottua, kotona olisi kaikkea puuhaa ja minua stressaa kamalasti, kun en jaksa. Tuntuu ihan siltä että lusmuan tahallani kotitöistä.

Kävin muuten eilen siellä ”vauvaperheyksikön” psykologilla, johon laittoivat pelkopolilta lähetteen. Ja se oli kyllä aivan täyttä paskaa, en voi suositella. Siis ihan hirveä käynti, koko eilinen oli pilalla. Ymmärsin käynnin syyksi että pääsisin lopuistakin synnytyspeloista eroon, mutta eipä noita edes käsitelty. En myöskään jaksa kuunnella lässytystä että miten vauva, mitä tunteita se herättää, millainen persoona sieltä on tulossa, sanoin monta kertaa että vauva ei ole tässä mikään ongelma, vaan loppuraskaus! En minä osaa ajatella vauvaa vielä persoonana, se on vain edelleen joku epämääräinen loinen mahassa. Mutta en ole tästä yhtään huolissani, uskon sen kiintymyksen sieltä tulevan kunhan syntyy. Koetimme käsitellä myös esimerkiksi ulkonäköpelkojani, johon sain sitten lähinnä kommenttia että eikö mielestäni naisesta saa näkyä se että on äiti, sellainen pyöreys ja pehmeys. Tässä vaiheessa en voinut enää kuin todeta että itseasiassa ei tosiaankaan mielestäni saa, enkä muuten aio itse olla sellainen hänen kuvailemansa ”äiti”. Niin kammottaa tuo asenne että sitten kun ollaan ”äiti”, millään muulla ei ole enää mitään väliä. 

17.10.15

Kaikki kyselevät, joko meillä on hankittu kaikki vauvaa varten. Enpä tiedä, ei varmaan, mutta alkuun kyllä päästään. Juuri muuta ei huvitakaan ostaa ennen kuin vauva konkreettisesti tulee, toivottavasti ei mene enää kauan! Viikko 37 starttaa pian, eli nythän periaatteessa tätä yhdeksän kuukauden helvettiä on jäljellä maksimissaan viisi viikkoa.

Meillä alkaa olla asunto täynnä vauvan tavaraa, mikä ärsyttää. Portaiden alla on vaunut (toinen koppa varastossa), autoon on asennettu jo alusta turvaistuimelle ja olohuoneen lattialla on kehto, joka saatiin lopulta hankittua. No se on siinä oikeastaan vaan sen aikaa, että ikävä uutuuden ja maalin haju katoaa. Mutta kuitenkin.

21.10.15

Olo on yksinäinen, mutta en jaksa ketään. Ehkä jaksaisin toista raskaana olevaa, tai sellaista jolla kaikki on vielä tuoreessa muistissa. Toivon niin kovasti, että vauva syntyisi pian. Jo ihan oman mielenterveyden takia. Ahdistaa myös olla ensikertalainen, kun mistään ei tiedä mitään. En minä tiedä miltä supistukset tuntuvat, missä ne tuntuvat, tai mikä kolottelu on mitäkin.

Kontrollifriikkiä myös ahdistaa, että vaikka olo on sellainen että voisin mennä synnyttämään vaikka heti, niin minusta on kamalaa ettei tätä voi suunnitella kalenterin kanssa, enkä yhtään tiedä milloin ja mihin aikaan se tapahtuu. Olen sellainen ihminen, että jokainen meno on kirjattava ylös. 

29.10.15

Vauva on tullut uniin nyt parina yönä, lisäksi olen nähnyt unta synnytyksestä muutaman kerran, ettei se mikään pahajuttu ollutkaan, vaan helppo ja meni hyvin. Olo on siis ihmeen rauhallinen ja seesteinen sen suhteen, vaikka kieltämättä aina kun tulee jotakin noita erilaisia tuntemuksia, alkaa jännittää että joko on tosi kyseessä. Toissa yönä heräsin ensin alaselän poltteeseen ja sitten alavatsakipuihin, mutta eivät nekään johtaneet mihinkään kummempaan, vaan katosivat nopeasti.

3.11.15

Supistelee joka päivä, mutta ei kipeästi. Lenkki viimeistään saa aina niitä aikaan. Sunnuntaina oli edelliset kovat supistukset, jotka alkoivat lenkillä ja jatkuivatkin epäsäännöllisesti pari tuntia, mutta sitten taas häipyivät. Voitte uskoa, että turhauttaa tällainen! Joka päivä odottaa, että joko tänään. 

10.11.15

Yliajalle sitä sitten mentiin. Eihän se mikään eräpäivä ole, mutta kyllä alkaa hermot olla kireällä. 

Se oli nyt sitten virallisesti ensimmäinen yliaikaisneuvola. Kai sitä vielä voi olla toiveikas, koska ultrien mukaan laskettuaika olisi pikemminkin 11.-13. päivä. Mutta en vain jaksa enää, kolme viikkoa olen odottanut joka päivä että joko nyt, ei enää. Päällimmäisenä mielessä on ollut omien vaivojen helpottaminen, mutta nyt sunnuntaina tajusin että jestas, johan minä haluan sen vauvankin! Se oli kyllä todella hämmentävä oivallus, minulle varsinkin.

Nyt vain ihan puhtaasti vituttaa kaikki. Sitä ei kukaan tiedä, kuinka kauan tässä vielä odotellaan. Minua pelottaa synnytys ja sairaalassa olo sen verran edelleen, että haluaisin hoitaa sen alta pois. Ei ainakaan helpota murheita tämä. perjantaina taas neuvolaan ja sitten aikaa äitipolille yliaikaiskontrolliin, ilmeisesti ensi viikolle. Sitten jos menisi käynnistykseen, niin se olisi vasta kuun viimeisellä viikolla, jos mitään vikaa ei ole. Voi apua! En tietenkään toivo että mitään kamalaa tapahtuisi, ainakin nyt vauva voi hyvin ja minäkin kaikesta huolimatta, ilmeisesti fyysisesti jopa epänormaalin hyvin tilanteen ja viikot huomioon ottaen. Että näin! Kävimme nimittäin keskustelun, että lenkkeilenkö vielä ja kuinka pitkiä matkoja. Sanoin sitten siihen etten jaksa enää kovin montaa kilometriä, kun tulee vessahätä. Tähän sitten täti totesi että jaa puhun vielä kilometreistä, kun yleensä matkat on tässä vaiheessa 200-300 metriä. Toki jos synnytys käynnistyisi itsestään mitä tietenkin toivon, niin ehkäpä kunto sitten olisi riittävä siitä selviytymään.

Päivät ovat vaan niin kamalan pitkiä. Ompelemani kastemekkokin on jo valmis, kun olisi vielä pitäjä!