Raskaus kadotti itsetunnon
Treenimotivaatio oli tänään hukassa. Vaaville oli kuitenkin sovittu hoitaja, joten lähdin tunnollisesti tallustelemaan kohti kuntosalia. Tuolla aurinkoisessa säässä oli aikaa mietiskellä kaikenlaista, kuten sitä miksi ei taas vaihteeksi treenaus meinaa innostaa. Kuten myös sitä, miten se into sitten aina löytyy, kun saa itsensä salille. Niin kävi tänäänkin. Minua motivoi yksinkertaisesti se ajatus, että haluan oman vartaloni takaisin.
Olen pohdiskellut ulkonäköasioita jonkin verran, koska viime aikoina on saanut lukea niin blogeista kuin muualtakin, miten vaihteeksi hehkutetaan meikittömyyttä ja luonnollisuutta. Sinänsä minulle samantekevää, jokainen ehostakoot naamaansa juuri sen verran, kuin hyvältä tuntuu. Tässä blogissa ei kuitenkaan tulla näkemään yhtään #nomakeup kuvaa. Ei, en ole kauneimmillani juuri herättyäni, tukka sekaisin ja turvonneilla silmillä, sekä tummilla silmänalusilla varustettuna. Kiitos valvottujen öiden, meikit tänne ja heti, kiitos.
Minulla on hirveä tarve näyttää hyvältä. Siksi meikkaan välillä myös kotipäivinä, edes kevyesti. (Hyvä muuten kirjoitella tätä juttua kerrankin ilman meikkiä, sattuipas…) Laittautuminen piristää mieltä ja ehkä siitä tulee minulle tunne, että olen taas kontrollissa omasta kehostani. Edes naamasta!
Kuvat ovat kesältä 2015. Pyysin ystävältäni että menisimme ottamaan jotain nättejä kuvia, koska oli vaan pakko.
Minulla on aina ollut suhteellisen hyvä itsetunto, ainakin omasta mielestäni. Olen myös ollut ihan tyytyväinen ulkonäkööni. Löytäähän sitä aina jotakin vikaa, kuten naiset monesti. Mutta kuitenkin. Raskausaika kuitenkin romutti tämän ihan täysin, kun en alunperinkään raskaaksi halunnut. En tiedä osaako sitä edes kuvitella, miten kauhealta tuntuu, kun se oma tarkkaan vaalittu kroppa vaan menee pilalle. Etkä voi sille kertakaikkiaan yhtään mitään. Minä siis koin raskauden tällä tavoin. Se oli itselleni äärimmäisen synkkää ja mustaa aikaa. Olen aina ollut laiha, joten maha oli mielestäni ihan kamala. Koetin peitellä sitä parhaani mukaan ja melko hyvin se onneksi onnistuikin, pieni kun oli. (Ilmeisesti onnistui, kun naapurimme toi meille omenapiirakan muutama kuukausi vaavin syntymästä ja pahoitteli ettei onnitellut aiemmin, kun ei huomannut edes että olin raskaana.) En kaipaa raskausajasta kertakaikkiaan mitään, paitsi ehkä niitä isompia tissejä. Enkä todellakaan voisi kuvitella olevani enää koskaan raskaana, vaikka oma vaavi ihana onkin. Yksi riittää.
Minusta on silti ihan älyttömän mielenkiintoista, miten jotkut naiset pitävät raskautta ihanana aikana elämässään. Kuulisin mielelläni, mistä se johtuu?
Ilmeisesti selvisin koko rääkistä kuitenkin suhteellisen hyvin. Arpia ei tullut ja kuulema palauduin keskimääräistä nopeammin ja paremmin. Maha oli heti synnytyksen jälkeen niin pieni, että jopa kätilöt sitä ihmettelivät. Yksi huolenaihe vähemmän siis. Raskauden jälkeen olenkin keräillyt itsetuntoni rippeitä lenkkipoluilta ja kuntosalilta. On helppoa ajatella että itsetunto ei saisi olla tällaisistä asioista kiinni ja totta on, että eihän se nyt täysin olekaan. Tämä teksti vain nyt on kirjoitettu ulkonäkökeskeiseltä pohjalta, niin kuin asiat itse koin/koen. Koska se ehostautuminen on kuulunut elämääni aina, hyvin luonnollisena ja vaivattomana osana.
Puoli vuotta synnytyksestä alkoi vähitelen tuntua, että olen taas jotenkin oma itseni. En silti ole edelleenkään tyytyväinen ja koetan muistella, ettei synnytyksestä ole vielä vuottakaan. Keskivartalotreenin olen aloittanut kunnolla vasta noin kuukausi takaperin, varmistetuani ensin fyssarilta, että vatsalihakset ovat sellaisilla paikoilla ja siinä kunnossa, että tämä on turvallisesti mahdollista. En ole vielä tyytyväinen vatsanseutuun entiseen verrattuna, vaikka lihakset alkavatkin taas näkyä. Ehkä tässä on nyt motivaatiota saada itsensä vielä parempaan kuntoon, mitä ennen. Pitäisi myös olla itselleen armollinen ja muistaa, että olen kuitenkin ollut raskaana ja synnyttänyt. Melkoinen saavutus ja pisteet joka naiselle, joka siitä kunnialla suoriutuu!
Raskaus takana, elämä edessä. Tai jotain. Kommentit siitä että näytän kuin en olisi koskaan raskaana ollutkaan, ovat mielestäni äärimmäisiä kohteliaisuuksia. Minulla on hirveä tarve näyttääkin siltä, jälleen omalta itseltäni. Ei siis ”äidiltä”, vaikka nykyään äiti ihan mielelläni olenkin. Vaan minulta.
En ole varsinaisesti koskaan mitenkään ihaillut meikittömyyttä, taitavia meikkaajia kylläkin. Joten miksipä siis nytkään luopuisin tutuista kuvioista, varsinkin kun naamani tuntuu pakkelia kaipaavan, enemmän kuin koskaan. #fullmakeupformeplease
Tässä näkyy se mahakin, eihän tuo varsinaisesti mikään iso ollut, etenkään vielä tässä vaiheessa.