Se potentiaalinen synnytyksen jälkeinen masentuja

Potentiaalinen synnytyksen jälkeinen masentuja tässä, moi. 

Löysin siivotessa yhden reseptin, joka lähti kyllä silppuna roskiin. Sepä toikin mieleen ”hauskoja” raskausmuistoja, joista ajattelin hieman kirjoitella sen mitä muistan, onhan tuostakin tapauksesta jo yli vuosi aikaa. Onneksi kuitenkin nimenomaan ne negatiiviset asiat tuntuvat jäävän hyvin mieleen, joten eihän tässä mitään!

Kirjoittelin aiemmin täällä hypokondriastani, joten tämä asia liittyy tavallaan siihen. Jos et siis tiedä mistä on kyse, kannattaa vilkaista tuo teksti ensin läpi. Kuitenkin, minua uhkailtiin koko raskausaika, että varmasti masennun synnytyksen jälkeen. Toki raskaus oli minulle henkisesti ihan kamalan vaikeaa, mutta kannattaako sitä nyt silti maalailla piruja seinille. Pessimisti ei toki pety ja silleen. Kuitenkin, neuvolasta kysyttiin aika alussa, että haluaisinko käydä juttelemassa psykologin kanssa. Ajattelin että miksipä ei, en ollut koskaan käynyt ja jos vaikka saisin jotakin apua tähän luulosairasteluun. Se käyntihän meni sitten ihan putkeen. 

Lääkärikseni sattui osaston ylilääkäri, kuivakka mummeli, jota ei selvästi kiinnostanut koko homma. (Ja ei, lääkärin ikä ja sukupuoli ei vaikuta mielipiteeseeni, vaan se että asenne oli ihan perseestä.) Kerroin heti alkuun että minua jännittää, johon tämä täti totesi kuivasti että ”ai sinä olet sitä tyyppiä” ja tuhahti päälle. Tässä vaiheessa hälytyskellot alkoivat soida ja olisin halunnut vain juosta karkuun, olisi pitänyt. Tämän perään seurasikin kommentti siitä että en varmaan syö, kun olen niin laiha. Okei, kiitos tästäkin. 

Koetin kertoa lääkärille peloistani ja hypokondrisesta oireilustani, mikä sen laukaisee ja miten aina periaatteessa tiedän, että minulla ei ole esimerkiksi syöpää, mutta alitajunta kuitenkin siellä huutelee että entä jos… Lääkärin vastaus oli, että eihän elämässä koskaan voi tietää varmaksi. No ei toki voi, mutta tunne nyt hyvänen aika kohdeyleisösi! Sitten hän kehotti käymään enemmän lääkärissä, että saisin mielenrauhan. Olen siis juuri kertonut miten olen hypokondrikko joka kuuluu siihen ryhmään ketkä eivät ravaa lääkärissä, vaan pelkäävät kotona. Hänen ratkaisunsa olisi siis se että siirryn siihen toiseen porukkaan, niihin jotka käyvät lääkäreissä joka risauksesta, joista saa lukea artikkeleita että nimenomaan tuota luulosairauspuolta pitäisi hoitaa, koska nämä henkilöt ruuhkauttavat päivystykset turhilla keksityillä vaivoilla. En oikeasti voinut uskoa korviani. Koetin selittää että en toivo tuollaista ratkaisua, vaan haluan saada pelkoni hallintaan. Kuulema voin ihan hyvin ravata lääkärissä, koska lääkärit näkevät vaikka mitä, eikä heitä kiinnosta yksittäiset tapaukset. Nyt siis ilmeisesti löytyi selitys sille, miksi tätäkään naista ei tuntunut kiinnostavan. 

Kun koetin avata tarkemmin pelkojani, sain vastaukseksi silmien pyörittelyä, päivittelyä kuinka olen herkkä ja kommenttia, miten asenteeni on nuiva ja negatiivinen. 

Selitin myös historiani lääkkeiden kanssa ja miksi en halua niitä enää käyttää, jolloin hän kirjoitti minulle reseptin Opamoxiin. Lääke ei ole tuttu, mutta ei kuulostanut hyvältä. Silloin sanoin että hei olen raskaana, en halua mitään, mutta ei kuulema haittaa, jos nappailee pari kertaa viikossa. Olisi laittanut myös betasalpaajat, vaikka sanoin että ahdistus ei aiheuta minulle sydämentykytyksiä, mutta sitten totesi kuitenkin että ehkä vasta raskauden jälkeen. Se on jäänyt myös elävästi mieleen, että nainen päivitteli koko ajan, että ”mitähän me sinulle keksittäisiin”. Niin, kukas se lääkäri olikaan? 

Lopputulos oli, että hän totesi että tule raskauden jälkeen uudestaan, niin kirjoitellaan sitten niitä lääkkeitä. Arvaatte varmaan etten mennyt, tuo resepti sai myös nyt kyytiä. No, vanhahan se toki jo olikin. Minulla ei toki ole kokemusta lääkärikäynneistä mielenterveyspuolelta, mutta silloin jäin kyllä miettimään ja mietin edelleen, onko tuollainen käytös ja asenne sallittua? Vai olenko oikeasti liian herkkä kun tuollaisesta suhtautumisesta loukkaannuin? Minä hölmö ilmeisesti virheellisesti luulin, että noiden käyntien tarkoitus olisi että ongelmiinsa saisi apua. Kieltämättä ei tuntunut kivalta, että minua vähätellään ja jopa haukutaan. Kun otetaan vielä huomioon, että olen luultavasti jo unohtanut suurimman osan tästäkin lystistä. 

No, ehkä se tavallaan auttoi. Eipä voinut kuin todeta, että ainakaan tuollaiset sessiot eivät ole minun juttuni, että ehkä tässä ihan riittävän terve mieleltään on, tai ainakin tuon jälkeen sai luvan olla. 

Neuvolasta suhtauduttiin kivasti, vaikka sielläkin varoiteltiin että kun varmaan masennut synnytyksen jälkeen, niin älä sitten säikähdä niitä tuntemuksia.

Mutta!

Yllätyksenä kaikille, enpäs masentunut! Olin pikemminkin aivan hirveän hyvillä mielin siitä, että raskaus oli ohi. Siis tottakai nyt välillä tässä puolen vuoden aikana on ollut rankkaa ja aivan helvetin raskasta ja joinakin päivinä mielestäni vauvan hoito on aivan syvältä sieltä. Juuri sellaisina, kun on oksenneltu minun päälleni, itsensä päälle, matoille… Mutta tosiaan vain joinakin päivinä, väittäisin että kaikilla äideillä näitä tuntemuksia tulee joskus. Joten, en nyt lähtisi laittamaan aivan normaalia tunneskaalaa uuden tilanteen edessä masennuksen piikkiin. Vai pitäisikö jokainen ajoittain väsynyt äiti turruttaa lääkkeillä? Huonoista päivistä huolimatta, en ole onnistunut näitä masennuksen kriteerejä täyttämään. Olisi siis hirveän kiva, jos potilaita kannustettaisiin, eikä diagnosoitaisi valmiiksi. 

En halua mitenkään vähätellä niitä kenelle lääkehoito sopii, sainhan niistä itsekin aikoinaan avun. Silloin ne olivat hyvä vaihtoehto, eivät enää. Toivottavasti myös osa on saanut psykologeilta muutakin kuin haukkuja ja syyllistämistä! Nimittäin tosiaan toivon, ettei tuollaisia lääkäripalveluita tarvitse enää käyttää, jos taso on tuota luokkaa.