Teettekö te vielä pojan
Nämä tilanteet ovat kyllä vanhemmuudessa niitä kaikista parhaita, kun ollaan kyläilemässä sukulaisissa ja keskustelu vaan kääntyy tällaiseen suoraan kysymykseen: teettekö te vielä pojan? Ilmeisesti tällainen utelu ei ole sopimatonta, kyselyn seuraavasta lapsesta olisi toivonut toki alkavan ehkä hieman myöhemmin (tai ei ikinä) kun vaavi ei kuitenkaan ole vielä vuottakaan. Tällaisessa kysymyksessä vain jo itsessään on niin monta asiaa väärin, en edes aloita tästä ilmauksesta miten lapsi ”tehdään”. Ja vielä poika, kertokaas jos tiedätte mitkä temput siihen tarvitaan, jos semmoinen tekee mieli joskus tekaista. Entä jos tuleekin taas tyttö?
Sitten kun vastaat emme tee, seuraa välitön vastakysymys miksi. No, koska emme halua. Tämä on edelleen ollut lähinnä perseestä tähän asti, käännekohtaa odotellessa. Itse olen ainoa lapsi, joten minulle ratkaisu yhdestä lapsesta ei edes sinällään tunnu mitenkään epäluontevalta. Pitääkö tätäkin asiaa perustella, eikö se että emme tahdo riitä syyksi? Tiedän toki kysymättäkin että muiden mielestä ei, olemmahan kuulleet esimerkiksi jo kuinka olemme tyhmiä, jos emme lisää lapsia halua. Miksi? Onko joku vakio, että on vain pakko olla vähintään kaksi lasta, koska sitä vähempi määrä ei ole hyväksyttävä? Älkää siis luulko että utelu loppuu siihen jos saatte yhden, edelleen täytyisi kansoittaa se maa. Toki myös niitä pikku vikoja nyt, etten halua olla raskaana saati synnyttää uudelleen, emmekä kumpikaan halua ottaa vauva-aikaa uusiksi. Kun siitä alkaa olla voiton puolella, miksi ihmeessä pitäisi tehdä toinen ja aloittaa koko rumba alusta!
No, sitten kun perustelet asian miten nyt ikinä, vastauksen korrektius riippuu aina kysyjästä ja fiiliksestä, sitä seuraa lähes poikkeuksetta vielä joku kommentti. Tällä kertaa se oli ”niin minäkin sanoin etten synnytä ikinä enää, mutta mieli muuttui”. Hieno homma. Jos jollekin käy näin, ei se silti tarkoita, että juuri minulle tapahtuu samoin. Minulla nyt sattuu olemaan aika vahvat fiilikset asiasta, ainakin tällä hetkellä. Toki olen sen oppinut, että ikinä ei kannata sanona ”ei ikinä” ja koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan. En aio ottaa asiasta sen enempää stressiä, kunhan nyt vain totean että älkää kyselkö, ainakaan jo perus kyllä/ei ei ole tyydyttävä vastaus.
Tällä hetkellä minulla on kuitenkin hyvin vahva tunne ettei enää, joten sen pitäisi olla oma asiani ja hyväksyttävää. Myös mies on sitä mieltä, että etenkin ensimmäinen kuukausi oli niin kauhean raskas myös henkisesti, ettei sitä jää kaipaamaan. Joten jos meillä molemmilla on olo että ei todellakaan toista lasta, en lähtisi kyselijän asemassa niin kovin toiveikkaaksi.
Jos joku nyt miettii vielä niitä lapsia, muistakaa siis varautua perustelemaan tämäkin. (Kuten imetys, muu ruokkiminen, kasvatus, minkä väriset sukat puette…) Onko muilla ”hauskoja” tarinoita aiheeseen liittyen?
Siis joku sisarus? Ei helvetissä…