Treenimietteitä
Synnytyksestä on nyt viisi kuukautta, kylläpä aika menee vauhdilla! Ja samalla on tuntunut ihan tuskastuttavan pitkältä. Lenkillä olen käynyt heti sairaalasta kotiin päästyä aikalailla joka päivä ja salilla suurinpiirtein helmikuun puolesta välistä alkaen, eli nyt kaksi kuukautta. Personal trainerin tekemä ohjelma on kyllä ollut oikein mieluinen, mutta minulla ei ollut treenin suhteen kauhean kovat odotukset. Olen liikkunut aktiivisesti kymmenisen vuotta (niin kauan kesti, ennen kuin koululiikunnan traumat hävisivät) mutta oikeastaan aloin käydä salilla ihan oikeasti tosissani vasta puolisen vuotta ennen kuin tulin raskaaksi.
Silloin treeni ei oikein kulkenut. Paino ei noussut, eikä lihasta alkanut kuulua. Voima kasvoi kyllä jonkun verran, mutta se siitä. En tiedä mitä tein silloin väärin, varmaan kaiken. Koetin panostaa syömisiinkin, silloin epäilin että ongelma oli niissä. Nyt kuitenkin vastoin kaikkia odotuksiani, lihas on alkanut kasvaa, vaikka ruokavaliossa olisi vielä parantamisen varaa. On muuten hieno fiilis, kun käsissä alkaa näkyä tuloksia! (Kyllä, tykkään tehdä hauiskääntöjä peilin edessä ja ihmetellä miten lihakset pullistuvat, ei voi mitään.) Vaikka muut eivät sitä huomaisikaan, on itsellä olo niin paljon parempi. Nyt on siis uskoa tähän salilla käyntiin, olen kuitenkin ennättänyt sinne jopa kolme kertaa viikossa, mikä on minulle melkoisen hyvä määrä tässä tilanteessa.
Tarkoitus on ottaa vielä uudempia pt tapaamisia siihen, kun synnytyksestä alkaa olla puoli vuotta aikaa. Sitten on taas lupa myös juosta ja hyppiä, niin paljon kuin huvittaa! Tietenkin silloin aletaan lisätä ohjelmaan myös kaipaamiani vatsalihasliikkeitä, ne kun on tähän mennessä aloitettu erittäin varovaisesti, lähinnä hengitellen ja vatsaa sisään vetäen. Oli sillä joku hieno nimikin, mutta en muista!
Vatsa onkin vielä se ongelma (ylläri, edelleen se viisi kuukautta synnytyksestä, muistutus itselle) vaikka maha litteä onkin, alavatsa ei tietenkään ole niin kiinteä, mitä se oli ennen raskautta. Uskalsin kokeilla vatsalihasten tilannetta viimeksi salilla ja edelleen alavatsassa on se pieni rako. Nyt tietysti mietityttää, että jääkö se siihen ja mitä se tekee mahalle, jos jää. Ilmeisesti navan alapuoliset lihakset eivät välttämättä voi edes olla yhtä kiinni toisissaan kuin ylävatsa, mutta eipä tullut mieleen kokeilla ennen raskautta. Silloin olisi varmasti viisaampi nyt, mutta kun kuulin koko hommasta ensimmäistä kertaa vasta raskaana ollessa, sitä ennen ei ollut tietoakaan mistään vatsalihasten erkaumasta.
Suosittelen siis myös kaikkia synnyttämättömiä naisia (ja muitakin) työntämään ne sormet sinne mahaan ja testaamaan! Jos joku ei tiedä, niin vatsalihasten tilanne kokeillaan seuraavalla tavalla: mene selin makuulle lattialle, polvet koukussa. Niin kuin aikoisit tehdä vatsalihasliikkeitä. Jännitä vatsa tiukaksi, nosta pää ja hartiat lattiasta, paina leukaa rintaan. Sitten työnnetään ne sormet sinne vatsaan, lihasten reunat tuntee melko helposti. Ällövaroitus, ainakin minusta tuntuu melkoisen oksettavalle. Varsinkin se alavatsalla oleva pikkurillinpään kokoinen rako. Mutta niin kai se taitaa olla, että jos se jää, niin sitten se jää. Tiedän että joillakin se voi olla pari senttiäkin, että sikälihän tilanne on hyvä. En ole mistään kuullut että asiaa voisi muuten edes korjata, kun ottaa vain rauhallisesti, eikä treenata liian kovaa, ennen kuin lihakset ovat taas omilla paikoillaan. On se naisen kroppa sinällään aika ihmeellinen, että kaikki vain siirtyy raskausmahan tieltä pois. Itsellä se vatsalihasten liikkuminen aiheutti todella ikäviä tuntemuksia, kuulema jos on yhtään treenannut, näin käy helposti.
Näillä kuitenkin jatketaan hyvillä mielin kohti kesää. Herkuttelu on vielä pieni ongelma, mutta oikeastaan saan sen pidettyä kurissa sillä, etten kiellä itseltäni suklaata. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta selitetään. Suklaa on oikeastaan ainoa makea, mitä syön. Joskus jäätelöä, myönnetään, mutta karkkeihin en koske. Minulla oli joskus todella ääliömäinen kokeilu, jolloin ajattelin että saan syödä suklaata vain viikonloppuisin. Kestin kolme päivää, joiden aikana mietin koko ajan, että mitä suklaata ostan, sitten kun sitä ”saa taas syödä”. Sitten ratkesin ja ajattelin, että paskin projekti ikinä! Kävi klassiset, että kun en kiellä sitä itseltäni, minun ei oikeastaan tee edes mieli. Yleensä aamukahvin kanssa, on pakko saada pala tummaa suklaata. Etenkin työaamuina, kai se oli sellainen ”vielä pieni nautinnon hetki ennen kuin taas…” Monesti ne päivän herkuttelut jäävät sitten tähän yhteen palaan. Kun ajattelee että saisi syödä, ei huvita. On se ihmismieli vain jännittävä ja erittäin looginen, minun pääni ainakin.
Jumppaa ja venyttelyä kyllä tarvitaan, sillä hartiaseutu on aivan uskomattoman jumissa, kiitos vaavin kantelun. Onneksi on myös kaksi karvakaveria, jotka vaativat lenkille säällä kuin säällä. Välillä on ollut ihan terapeuttista mennä ulos koirien kanssa kolmistaan, tuulettamaan päätä. Tai no, ottaahan se välillä hermoon, meidän collie on ihan älyttömän hyväkäytöksinen ja fiksu, mutta sheltti aivan täysi raivoapina. Mutta onhan ne silti enimmäkseen suloisia! (Vähän niin kuin vaavi.)
