Uhkaikä

Meillä ollaan nyt hetki oltu tilanteessa, että tää äiti olisi vähän väsynyt. Ja ajoittain myös melkoisen kyllästynyt. Onneksi elämässä tapahtuu nyt kivoja juttuja vaavikuplan ulkopuolella, muuten en jaksaisi! Kun on myös muuta puuhaa, ei ole itseasiassa niin hirveästi kerennyt edes miettiä. Toki etenevä syksy ja kohta viikon jatkunut harmaus ja sade vaikuttavat mielialaan omalta osaltaan. Olisi kiva päästä kunnolla ulkoilemaan ilman, että tarvitsee miettiä milloin taas kastuu. 

Tekstin nimi tulee mieheni lipsahduksesta, että ei kai tämän ikäisellä voi vielä olla uhkaikä. Uhmaa toki tarkoitti, enkä tiedä voiko. Vaavi on suoraan sanottuna ollut viime aikoina ihan äärimmäisen rasittava, aamuisin tuntuu etten jaksa odottaa päikkäriaikaa. Menee luonnollisesti koko ajan kaikkialle ja tekee pahojaan. Valitsee nimenomaan ne asiat, joista on kielletty. Jos kielletään, mitään ei usko. Monesti toimii kuin hidastettuna, virne päällä ja odottaa koska yritetään estää. Suosikkeja ovat tietysti kaapit, portaikko, johdot, sekä kaikki elektroniikka. Tässä juuri yhtenä päivänä taisteltiin sälekaihtimien repimisen kanssa, pieni käsi vain hakeutuu heti takaisin pahantekoon. Välillä aloin miettiä, että onko tuolla oikeasti kuulossa vikaa, kun ei reagoi mihinkään. Mutta ei, ei vain halua kuulla aina tiettyinä hetkinä. 

Jos jotakin hyvää halutaan etsiä, niin kaiken suuhun työntäminen on vähentynyt aavistuksen, vaikka toki sitäkin edelleen tapahtuu. Ilmeisesti nyt on vain löytynyt niin paljon muuta mielekästä terrorisoitavaa, ettei aikaa syömiselle riitä niin paljon. Vaavi viittä vaille kävelee, on nyt parina päivänä ottanut useasti muutamia haparoivia askeleita ilman tukea. Joten katsotaan, mihin tilanne kehittyy. Muuttuu varmaan entistä hauskemmaksi.

Mutta niin, kun viettää päivät pääasiallisesti kulkemalla vaavin perässä ja vahtimassa mitä se tällä kertaa koettaa repiä tai tuhota, niin täytyy sanoa että en kyllä tosiaan ole hirveästi nauttinut.  Vaavi on myös ihan mahdottoman temperamenttinen ja alkaa kiljua välittömästi, jos ei saa tahtoaan läpi. Neiti on oikein dramaattinen ja kiukuttelee välillä todella paljon. Olen välillä aivan loppu ja todella väsynyt, joten kun minulle sitten tullaan sanomaan että ”eihän tämä kiukuttele” tai ”hyvä, pitäähän sitä olla vähän temperamenttinen”, niin otan sen kyllä ihan puhtaasti vittuiluna ja pahoitan mieleni. Olisiko liikaa pyydetty hieman ymmärrystä siihen, että tämä äiti on nyt rakkaan tyttärensä käytökseen vähän väsynyt! 

Olen toki havainnut sen että nämä vaiheet tulevat ja menevät, joten seuraavaa odotellessa. Kohta on selvitty vuosi, kai se jossakin vaiheessa muuttuu helpommaksi. En voi mitään, en vain kertakaikkiaan nauti vauvan hoidosta yhtään. (Voi ei, taas asia jota ei ole sopivaa sanoa ääneen, mutta sanon silti.) Eikä tuo nyt mikään ihme ole, en muuta odottanutkaan. Minulle ei vain ole luontevaa vaipanvaihdot, tai tornin rakennus palikoista, tunnen niissä hommissa oloni todella vieraaksi. Kuten siis täälläkin olen useasti sanonut, odotan niin paljon että vaaviaika on ohi ja pääsemme tekemään neidin kanssa jotakin kunnollista. Katsotaan millaista se on sitten myöhemmin, että perunko vielä puheeni.

Onneksi tosiaan on muukin elämä! Itse ainakin saan ihan hirveästi virtaa ja energiaa näistä projekteista ja puuhasteluista, sekä tietysti ystävien kanssa vietetystä ajasta. Sitähän muuten tarvitsee, kun edelleen meillä herätellään vakiona sen kolme kertaa yössä…