Vuosi sitten elämä muuttui

Suunnilleen vuosi sitten tulin raskaaksi. Aika jännää, kun asiaa tältä kantilta tarkastelee. Silloin pidimme ystäväni kanssa viini- ja juustoiltaa enkä tiennyt, että se nyt on viimeinen pitkään aikaan! No okei, jokin osa minusta tiesi, koska oli pakko korkata yksi lahjapullo, kun tuli sellainen olo, että nyt tai ei… todella pitkään aikaan! Olen herkkä ihminen ja kuuntelen kroppaani erittäin tarkasti, välillä vähän liiankin.

Näissä mietteissä on pakko kirjoitella katsaus menneeseen vuoteen. Osan asioista olen täällä varmasti jo höpötellytkin ja nyt toistan itseäni, mutta kertaus on opintojen äiti ja silleen. Luvassa siis kuitenkin juttua raskaudesta, vähän synnytyksestä ja vaavista. Kuitenkin, vaikka ei pitänyt enää palata siihen aiheeseen! Ei pitäisi luulla olevansa niin vahva ihminen, että ne voi vain sivuutta kolme kuukautta synnytyksestä.

Ensinnäkin, kuka ääliö tekee raskaustestin siinä vaiheessa, kun menkat on neljä päivää myöhässä. Varsinkin kun kierto on epäsäännöllinen muutenkin hormonien jäljiltä. No minä! Olen saanut tästä vähän palautetta, että hei oikeasti. Se oli lauantai aamu maaliskuussa 2015, kun testin lopulta tein. Heräsin neljältä aamulla, enkä vain saanut unta. Menkkojen poissaolo vaivasi jostain syystä ihan kamalasti. Ajattelin että teen sen testin, saan mielenrauhan ja menkat alkaa. Toimihan se näin teini-iässäkin, kun negatiivinen raskaustesti sai stressin pois ja kaikki oli taas kunnossa. Niinpä hipsin aamuneljältä vessaan, tein testin. Muistelin kuulleeni, että jos on raskaana, kyllä se kaksi viivaa ilmestyy tikkuun HETI. En malttanut olla kuikuilematta tikkuun jo minuutin päästä, vain yksi viiva. Huokaisin jo helpotuksesta. Odottelin vielä sen pari minuuttia lisää ja nappasin tikun kätösiini. Hetkinen? Onko tuossa toinen viiva? Tikussa oli aivan selkeä niin sanottu haamuviiva, eli en ensin sitä huomannut, mutta sitten kun sitä vähän käänteli ja tutkaili, niin kyllä se siellä oli. Menin pikaisesti googleen selvittelemään asiaa, sieltähän sitten alkoi pamahdella ruutuun tuomioita: raskaana, raskaana, RASKAANA! Menin paniikissa herättelemään miehen, joka oikeasti sanoi minulle, että ”et ole raskaana, nyt nukkumaan” ja jatkoi unia! Siis anteeksi? Minulla on elämäni kriisi ja yksi jatkaa unia. Siis olihan kello toki jotain puoli viisi lauantai aamuna joo, mutta pliiiis. (Miehestäni tämä on hirveän hauska tarina, minua ei jostain syystä vielä naurata). Sain itsekin nukuttua  hetken ihme kyllä, mutta se ei ollutkaan pahaa unta. Aamulla soitin itkeä vollottaen ystävälle jolla on lapsia ja hän sanoi, että olen varmaan raskaana. Menin töihin itku silmissä.

Kävin apteekista uuden testin ja sieltä kehotettiin tekemään se vasta, kun menkat ovat vähintään 7 päivää myöhässä. Mukava apteekkari sanoi, että noin aikaisin kun tekee, niin voi ihan hyvin tulla väärä positiivinen. No niinhän sen täytyi olla. Olo ei kyllä helpottunut. Ostin digitaalisen testin ja maltoin odotella viikonlopun yli. Alkuviikosta lopulta tein sen ja osasin kyllä odottaa tulosta. Tuomio oli selvä: raskaana, 2-3 viikkoa.

Se oli jotain kaoottista ja kamalaa aikaa. Piti varata neuvolaa, repesin itkemään puhelimessa, kun olin niin paniikissa. Itkin illat monta viikkoa, olin aivan hirveän ahdistunut. Mieli ei ollut valoisa ollenkaan, mielessä pyöri vaan kauhuskenaarioita, mitä kaikkea kamalaa voi tapahtua. Pelkäsin myös oman kroppani puolesta, en todellakaan halunnut että se menisi pilalle vielä tässä iässä. Alkuraskauskuukaudet olivat siis tylsää, harmaata ja painostavaa. Pääsin pari kertaa juttelemaan psykologillekin, mutta se ei todellakaan auttanut mitään, tulin siellä vaan vihaiseksi. Siellä kun juuri ”tsempattiin” tähän että kyllä raskaus saa näkyä ja yksi oli aivan kujalla, olisi tunkenut minulle mielialalääkkeet vaikka olen raskaana ja kun kerroin että ahdistaa myös siksi kun pelkään lääkäreitä ja kaikkia mahdollisia toimenpiteitä niin että verenpaineenmittauskin jännittää, olisi hän kirjoittanut minulle beetasalpaajat. Ai siis täh? Eikös se ole joku sydänlääke? Siihen verenpaineenmittaukseenko? Heh. Nämä käynnit siis loppuivat yhtä nopeaan, kuin alkoivat.

Kukaan ei tajunnut että ongelma ei ollut sitten oikeastaan itse raskaus, vaan enemmänkin se että pelkäsin ihan kyllä oman itseni puolesta, en niinkään sitä tulevaa vauvaa. Ulkonäköpaineet koetettiin kuitata sillä että ”mitäs miehesi on mieltä”, jolloin ystävällisesti kerroin että juu, mieheni on kyllä melkoinen salihirmu, mutta tämä ongelma nyt on ihan omien korvien välissä. Neuvolassa minuun kuitenkin suhtauduttiin koko ajan huippuhyvin ja oma neuvolantätini oli ihan paras! Hän sanoikin että melkoisen paljon olen reipastunut tämän matkan aikana, saatiin lopulta mitattua jopa ne verenpaineet. Kyllä minulle olivat silti rankkoja kaikki ne raskausajan tutkimukset.

Pelkäsin kyllä koko raskauden, että meneekö kaikki hyvin. Tulevaisuus näytti edelleen melkoisen mustalta. Mitään kiintymystä en vauvaa kohtaan tuntenut, se oli vähän pelottavaa. Ei tuntunut yhtään että mahassa olisi uusi ihminen, vaan joku pelottava loinen. Ajattelin, että ekassa ultrassa tämä muuttuu. No ei muuttunut. Tuijottelin pitkästyneenä verhojen kuvioita, kun se kesti niin kauan vauvan hassusta asennosta johtuen. Ajattelin että toisessa ultrassa se muuttuu. No  muuttuihan se vähän, olin helpottunut kuullessani että vauva on tyttö. Raskauden edetessä aloin myös hieman pelätä, että entä jos vauvalle kävisi jotain. Tunnustan että osittain myös taas itsekkäistä syistä, ajattelin että tähän rääkkiin en kyllä uudestaan halua.

Näiden negatiivisten tuntemusten takia, raskausajasta ei ole juuri kuvia, eikä se harmita minua yhtään. Piilottelin mahaani viimeiseen asti. Lopulta kaikki meni kuitenkin hyvin, säästyin monelta raskausajan vaivalta. Alussa vaivasi pahoinvointi muutaman viikon, muutoin olo oli ihan hyvä ja jaksoin kuntoillakin ihan ”loppuun asti”. Pahin riesa ja vaiva oli suonikohjut, joita kiitos sukurasitteen tuli paljon ja rumia. En voinut uskoa, miten osa niistä vaan kertakaikkiaan hävisi synnytyksen jälkeen ja loput vaalenivat. Neuvolasta sanottiin että eipä niitä toinna lääkäriin mennä näyttämään, kun ei niissä oikein ole mitään näytettävää. Jes, minihameet here I come, kaikesta huolimatta!

Harvinaista kuvamateriaalia, rv 30.

Pelkopolikäyntiä kyllä suosittelen, jos synnytys pelottaa. Sieltä sain itse apua jo yhdellä kerralla, oli myös hyvä käydä kiertelemässä synnytysosastolla vähän ennakkoon. Noin muuten en halunnut tietää synnytyksestä mitään, etten turhaan pelottelisi itseäni enää lisää. No, muut eivät tätä kunnioittaneet, vaikka sanoin tämän asian kaikille, sain silti kuulla mm. että ”olisin halunnut tietää kuinka kipeä synnytyksen jälkeen on, siitä toipui tosi huonosti” ja muuta kivaa. En ollut kovin kipeä, palauduin nopeasti, mutta kiitos tästä.

Tosin, loppuraskaudesta millään ei ole enää väliä. Sen penskan haluaa pihalle, keinolla millä hyvänsä, kun olo on niin tukala. Olin hermot kireällä viimeisen kuukauden ja odotin vain, että joko joko. Pesin saunan, hinkkasin rappusia, imuroin ja mikään ei auta. Oli todella hermostuttavaa kun kaikki sanoivat, että ”kyllä sen sitten tietää, kun on tosi kyseessä”. No, kyllä sen oikeasti muuten tietää. Eipä sitä sen kummemmin osaa kuvailla.

Itselläni synnytys käynnistyi lopulta kaksi päivää yli lasketunajan, kun en jaksanut enää stressata asiaa ja alistuin kohtalooni. Aloin tuntea ensimmäisiä nipistyksiä vatsassa joskus puolilta päivin, mutta hyvin satunnaisesti. Kolmen maissa uskalsin sanoa jo miehelle, että merkkaakohan tämä nyt lopulta jotakin, kun noita nippailuja alkoi olla aika säännöllisesti 10-20 minuutin välein. Siitä se sitten vähitellen paheni, vaikka eiväthän ne supistelut alkuun sinänsä kipeää tee. Kävin vielä viemässä postiin yhden palautuksen, kävin ruokakaupassa, tein ruokaa ja käytiin lenkillä. Lenkillä tosin piti jo välillä pysähtyä kipujen käydessä kovemmiksi. Olisin halunnut olla kotona mahdollisimman pitkään, mutta eihän sitä enää panadolin voimalla pärjännyt. Sitten kun aloin itkeä kipujen takia, mies totesi että nyt lähdetään sairaalaan. Kello oli silloin jotain yhdeksän illalla.

Synnytys oli käynnissä, mutta ei vielä kovin pitkällä. Kiitos alhainen kipukynnys. Sairaalaan meno oli jotenkin pelottavaa ja tuntui kamalalta vetää sairaalavaatteet päälle. Siinä sitten kuunnneltiin musiikkia ja odoteltiin. Sain alkuun kivun lievitykseen ilokaasua, joka ei minulla toiminut ei niin yhtään. Siitä hemmetin kaasusta ei ollut mitään hyötyä, teki vain olon huonoksi. Kaikki synnytysvalmennukset olivat aivan turhia, siinä vaiheessa kun kivut ovat helvetilliset, et muista ”kokeilla eri asentoja tai hengitellä”, hyvä kun hengität ylipäätänsä. Mikään ei ole muuten koskaan sattunut yhtä paljon. Suostuin lopulta ottamaan epiduraalin joskus yhden maissa yöllä, kun oksensin kivun takia kaksi kertaa. Epiduraali on muuten jotakin niin parasta, ottakaa se! Voi sitä eufoorista oloa, kun kaikki kivut hävisivät! Sen jälkeen olin iloinen ja pirteä ja höpöttelin miehelleni kaikenlaista, kun reppana halusi nukkua. Sain itsekin unta noin tunnin ajan, todella katkonaisesti. Lapsivedet menivät spontaanisti aamulla joskus kuuden maissa ja tuntia myöhemmin päästiin sitten pikkuhiljaa eteenpäin. Lopulta meille syntyi maailman ihanin tyttö, tasan kello 10 aamulla. Itkin helpotuksesta että homma oli ohi, koko vauva tuntui vieläkin epätodelliselta.

Miehen puhelimesta löytynyt epiduraali duckface, ai jestas kun oli kivaa synnyttää.

Synnytys ei ole mielestäni millään tapaa voimaannuttava tai hieno kokemus, vaan kirjaimellisesti aivan perseestä. Se sattuu ihan kamalasti ja en olisi selvinnyt siitä ponnistusvaiheesta, jos ei kunto olisi niin hyvä! Sitä kiittelin monta kertaa. Mikään ei ole ikinä sattunut niin paljon, mutta kaikesta huolimatta mietin monta kertaa, että tässäkö tämä nyt olikin. Että kyllä siitä selviää, sitten kuitenkin. Se ei vaan ole kivaa.

Kaikki meni sitten kuitenkin hyvin, kuten myös toipuminen oli nopeaa, keskimääräistä parempaa neuvolan mukaan. Se on jännä fiilis, kun kuulee parin kuukauden päästä olevansa täysin palautunut, ihan kuin ei olisi synnyttänytkään! Näköjään tämä kroppa on suunniteltu siihen hommaan, mutta jos ei nyt kuitenkaan uusintaa. Parhaat naurut olen saanut, kun eräillä on pokkaa kysyä suoraan että noh, repesitkö. No en revennyt kiitos vaan, heh heh. Varmaan tosin jos näin olisi päässyt käymään, ei paljoa naurattaisi!

Onhan se oma vaavi ihana, vaikka vuosi olikin ihan kamala! Synnytyksen jälkeen olo on muuten ihan älyttömän leso ja ylpeä itsestään, että hei, MINÄ tein tuon. Se on kyllä hieno fiilis. Vaikka välillä en tajua vieläkään, että meillä oikeasti on vaavi, joka kohta höpöttelee kaikkea ja josta alkaa olla enemmän seuraa, siis ihan oikea ihminen!

Vuosi on niin lyhyt aika siihen nähden, että näin iso asia ehtii tapahtua. Silti olen helpottunut, että nyt ollaan tässä pisteessä ja se kamala ällö elämää hankaloittanut maha nukkua tuhisee nyt tuolla kehdossaan.

Jee salilla taas kera oman mahan, mutta koska hieman vastustan noloja salikuvia, tämä on vain tämmöinen ihan pieni!