Olin haaveillut 30v. lahjaksi kapioarkkua ja keinutuolia (ihan ikään sopivat toiveet, vai kuinka?). No ne jäi saamatta, ilmeisesti en ollut muistanut näistä toiveista mainita kenellekään, sinänsä kohtuu olennainen osa sitä toivomista. 

Bongasin kuitenkin netistä muutama kuukausi synttäreiden jälkeen arkun. Todella halvalla ja kuvan perusteella juuri sen värisenä kuin toivoinkin. Lisäksi arkku sijaitsi kohtuullisen hakumatkan päässäkin, joten suurella innolla ja kiirellä arkun varasin. 

Noutaessa arkkua isännän kanssa huomasin heti, että ei mennyt ihan nappiin tämä ostos. Ei se ollut yhtään sellainen kuin piti, mutta eihän sitä siinä hetkessä antanut luonto periksi myöntää. Myyjän ja varsinkin isännän läsnäollessa kun niin kovin olin innoissani ja tohkeissani ollut sen ostosta. Olisitko sinä heti myöntänyt ja jättänyt ostamatta?

Arkku siis kotiutui. Olohuoneen lipaston eteen. Siitä patterin eteen ja toisen lipaston viereen. Tyhjänä.

”Muutaman” viikon kuluttua isäntä kysyi: mitäs meinasit tuolla tehdä?

Ehdin vastata ”nooo-ooh”, kun isäntä jo jatkoi: ”niin, se pitää maalata, lisätä rautaa, laittaa sisälle muutama lankku lisää, reunustaa ne ja lisätä pehmikettä ja vuorata”. Helppohan siinä oli myöntää, että juuri niin sille pitää tehdä. Mistä se rakas taas tiesikin mitä oikeasti halusin!

Aika näyttää jääkö hutiostokseksi vai vieläkö siitä se unelmien arkku saadaan..