kuvalähde

Viime viikko oli maisteriopiskelujeni orientaatioviikko. Se vietettiin tutustuen Aalto-yliopistoon, uusiin opiskelukavereihin, professoreihin, opiskelijajärjestöihin ja opiskelijaelämään.

Tiistaina puhuimme gradun kirjoittamisesta. Yksi professoreista kertoi havainneensa yllättävän monella opiskelijalla pakkomielteen gradun parhaan arvosanan saamisesta. Hän katsoi meitä vakavasti ja sanoi,

”Elämä ei ole täydellistä. Elämä on epätäydellistä.”

“Te ette kaikki voi saada parhaimpia arvosanoja. Maailma ei toimi niin”, hän jatkoi. “Älkää antako täydellisyyden tavoittelun olla hyvän suorituksen esteenä. Hei, maisteriksi valmistuminen on jo itsessään aika hyvä suoritus.”

Sali hymähti.

Seuraavan aamun avasi Aallon opiskelijapsykologi, joka puhui itsensä kehittämisestä. Tärkeä teema hänen puheessaan oli armollisuus. Hänkin mainitsi kauppatieteiden opiskelijoissa piirteen asettaa itselleen turhan korkeita tavotteita. Punastuin.

Muistin kesästä yhden random hetken, jossa ajatuksissani suunnittelin tulevaa syksyä. ”Aion sitten vaan saada niitä parhaita arvosanoja ja aina olla kurssin paras.” What?! Kuinka realistinen suunnitelma tämä oikein on?

Tämä on varmasti ihan tavallista milleniaaliajattelua, jossa kuvittelemme olevamme erityisiä ja ainutlaatuisia yksisarvisia jotka kyllä jaksaa tehdä töitä ja opiskella ja toteuttaa itseään 24/7 ja elää merkityksellistä ja täydellistä elämää koko ajan. Vaikka muut ei siihen pysty, niin kyllä minä pystyn. *cringe*

Psykologi mainitsi termin, joka painui mieleeni. Alignment. Sen voisi ehkä suomentaa linjaukseksi. Sillä hän kuvasi todellisen ja kuvitellun elämän eroa.

Suurella osalla meistä on mielikuva siitä, miltä unelmaelämä näyttää. Unelmaelämässäni saan vain parhaita arvosanoja ja hiukseni ovat aina puhtaat ja tililläni on miljoonia, ja jaksan aina käydä salilla, ja kotini on kokoajan siisti, enkä koskaan ole aamuisin väsynyt, ja saan ylennyksen töissä joka toinen viikko, ja kaikki kehuu mua joka päivä koska olen vain niin käsittämättömän hyvä tyyppi. 

Sitten on todellisuus.

Jossa haen unelmieni työpaikkaa, mutta minua ei valita työhön. Jossa on päiviä, kun en jaksa nousta koko päivänä sängystä ylös. Jossa järjestetään bileitä jonne haluaisin mennä johon minua ei kutsuta, ja jossa kohtaan välillä pettymyksiä ja tuotan niitä myös muille.

Alignment tarkoittaa sitä, että hyväksyn näiden kahden maailman erot. Hyväksyn, että todellinen elämäni on erilainen kuin unelmaelämäni.

Se on rauhoittava ja kiitollinen oivallus, sillä useasti todellisuus ei olekaan hassumpaa. Se on omalla tavallaan kaunista ja helpottavaa ja itkettävää ja naurettavaa. Ei vaan sellaisella täydellisellä-some-filtteri-bling-bling -tavalla.

Tänä syksynä Lilyn #onkopakkojaksaa kampanja pureutuu uupumukseen ja nuorten naisten väsymiseen. En itse ole kokenut rankkaa uupumusta, mutta tunnistan hyvin sen epätoivon ja turhautumisen joka iskee silloin kun. ei. vain. jaksa. Miksi minä en jaksa kun kaikki muut jaksaa.

Ennen kuvittelin, että jaksamisen vastakohta on tyytyminen. Ja tyytyminen se vasta surullista olisikin. Joten pakko on vaan jaksaa. 

Nyt ajattelen, että jaksamisen vastakohta onkin linjautuminen. Kun linjaudun, en tyydy, vaan olen strateginen. 

Lähestyn asiaa niin, että valitsen elämästäni pari osa-aluetta joihin haluan panostaa. Loput annan mennä omalla painollaan. En voi kontrolloida kaikkea tai olla kaikessa paras. Kukaan ei voi.

Esimerkki: jos buukkaan kalenterini täyteen ohjelmaa ja tapahtumaa, en kotiin tultuani jaksa kirjoittaa tai luoda enää yhtään mitään. Sen takia suon itselleni aikaa levätä, ottaa iisisti, himmailla ja mennä aikaisemmin nukkumaan iltaisin. Koen, että saan asioiden tuottamisesta paremman olon kuin kaiken maailman tapahtumiin osallistumisesta.

With that said, kuvittelin tätä blogia perustaessani voivani kirjoittaa tänne postauksia useita kertoja viikossa. Sitten todellisuus iski kuin litsari naamaan, ja tajusin, että olen (ainakin vielä) aivan liian hidas kummoiseen. Minulla loppuu kertakaikkisesti tunnit kesken. En jaksa. Eipä mitään. Höllätään odotuksia. Vähennetään panoksia.

Sanotaan, että ihmiset yliarvioi sen mihin he pystyvät päivässä, mutta aliarvioivat sen mihin pystyvät vuodessa. Vähän sillä tavoin lähestyn tätä blogiakin. Hitaasti mutta varmasti. 

Lopuksi haluan nostaa esiin sen, ettei Mimmit sijoittaa -blogin tarkoitus missään nimessä ole lisätä nuorten naisten taloudellisia paineita tai osoitella sormia. Täällä ei kilpailla siitä, kuka sijoittaa parhaiten tai tienaa eniten tai säästää tiukimmin. Toivon, että täällä luodaan työkalut siihen, miten me mimmit päästään vähän helpommalla niin, ettei meidän aina tarvitsisi vain jaksaa. Aina ei ole pakko vain jaksaa.

Aina ei ole myöskään pakko jaksaa lukea näitä mun kilometrin mittaisia tekstejä loppuun asti. (He he) Mutta jos olet vielä täällä; toivottavasti tällainen blogin tavallisesta aiheesta poikkeava postaus on tällä viikolla suotavaa. Ensi viikolla palataan sijoitusaiheisella postauksella!

XX!