MimosaChristina

6.8.2017 mimosachristina

Päivä majakanvartijana

Mä haluaisin majakanvartijaksi. Saisi olla hiljaa ja yksin. Kun kuulin nuo lauseet Ei kiitos-elokuvan miespuoliselta päähenkilöltä, tuli sellainen tunne kuin joku olisi käynyt ajatusvarkaissa pääni sisällä. Aina välillä (etenkin väsyneenä) olen kehitellyt samanlaista ajatusta ja todennut sen monesti ääneenkin. Ja laivoja tulee tarkkailtua nykyisistäkin ikkunoista aika paljon..

Minusta majakoissa on aina ollut jotain kiehtovaa – ne on merten omia muumitaloja. Jo se matka sinne vie pois kaikesta siitä, mikä on tuttua ja turvallista. Ensin on vain suolaista merta, sitten ei mitään ja lopulta jossakin kaukaisuudessa häämöttää torni, joskus usvan seassa. Tietää, että mantereelle on matkaa ja omin voimin ei sinne pääse. Yhtäkkiä on jotenkin pieni olo, mutta hyvällä tavalla. En myöskään yleensä pelkää luonnonvoimia, myrskytkin on omalla tavallaan kiehtovia.

Olen yöpynyt / vieraillut mm. Bengtskärissä, Söderskärissä, Kylmäpihlajalla ja Utön majakkasaarella. Ainakin. Ulkomaillla on myös tullut vierailtua majakoilla, mutta tuolloin en ole jäänyt yöksi. Majakkaseuran kautta pääsisi varmaan vierailemaan myös tuntemattomammille majakoille, mutta ajatus yhteisistä makuutiloista, tarkoista ruoka-ajoista ja muusta aikataulutuksesta ei oikein sovi minulle. Sitä kuitenkin tarvitsee enemmän omaa rauhaa ja tilaa.

Esimerkiksi Bengtskärissä oli tällaiset makuusijat:

Oma huone auringon laskiessa. On vain meren rauha ja hiljaisuus, aaltojen äänet. Ikkunalle voi istua lukemaan, sängyllä maatessaan näkee kirkkaan taivaan.

Myös Kylmäpihlajalla oli taianomaisia auringonlaskuja. Etenkin kesäöisin pidin siitä hetkestä, kun muut olivat nukahtaneet ja itse hiivin majakasta ulos öiseen aikaan. Ei ollut muita kuin minä, meri ja öiset linnut. Saunan jälkeen nautin myös siitä, kun sain seurata vesilintujen pesimistä. (Bengtskärissä sitä pystyi muuten seuraamaan jopa saunan lauteilta.)

Matkalla majakan torniin, sielläkin tuli luettua ja katseltua merta.

Söderskärin sisätiloja – vaatimatonta ja kaunista.

Majakkaelämän kohdalla olen miettinyt, kuinka herättyäni tekisin tulia pesiin, ja eläisin vähäsen, palanen kerrallaan. Keittäisin kahvit, joita joisin kilisevistä posliinikupeista. Majakkaelämä riisuu kaikesta, mitä on tottunut pitämään normaalina. Miettisin tarkkaan, mitä otan mukaan. Mitään ylimääräistä en tarvitse ja loppujen lopuksi matkatavaroideni sisältö on vähäinen (kuten se on yleensä aina muutenkin).

Ehkä en olisi ihan yksin, kauppalaiva kävisi joskus, välillä kenties ihmisiäkin, saattaisin myös hankkia lemmikin. Ja koska netti ulottuu nykyään joka paikkaan, voisin seurailla maailman menoa sen verran kun siltä tuntuu. Tarkkailla sitä kaikkea omasta tilastani, kuten muutenkin tarkkailijaluonteena tykkään tehdä. Mutta ennen kaikkea tarkkailisin luontoa ja omia ajatuksiani, sen mitä sitten käytännön töiltä ehtisin.

Avainsanat: majakka

Suhteet Oma elämä Matkat Ajattelin tänään

2.8.2017 mimosachristina

Feministi vaihtaa nimeä

Voin todeta heti alkuunsa, etten ole (tiettyjen) perinteiden suuri ystävä. Olen ajatellut, että aina jos noudattaa jotakin perinnettä, sen noudattaminen täytyy perustella. Se, että jotakin on aina tehty tai on tapana, ei ole mielestäni perustelu. Siksi jo lapsena muistan ihmetelleeni, miksi nainen ottaa aviomiehensä sukunimen, kun se ei enää ole pakollista. Sen ymmärsin kyllä, että toisen nimen saattaa ottaa silloin, kun se on paljon hienompi. Toisaalta myös miesten vähäinen into ottaa puolisoidensa nimiä on kummastuttanut.

Itselläni on tässä nyt ollut nimenmuutosprosessi meneillään. Mehän aikanaan pidettiin molemmat omat nimemme, kun seitsemän vuotta sitten naimisiin mentiin. En ole tästä huolimatta kuitenkaan koskaan pitänyt nykyisestä nimestäni, en etu -enkä sukunimestä, ja mietin luonnollisestikin vaihtoehtoja tilalle. Lisäksi nimeeni liittyy huonoja muistoja, ja se, että kaimoja tuntuu olevan liikaa. Joskus jopa yliopistolla meni opintosuoritukset väärälle henkilölle, kun tällä oli täysin sama nimi kuin itselläni.

Etunimen vaihtaminen tuntuisi ehkä kuitenkin liian radikaalilta. Ajattelin sitten, että etsin sukukirjastamme jonkun kauniin sukunimen ja otan sen. Löysinkin, mutta selvisi, että ovat liian kaukaista sukua, enkä siten voinut saada tätä nimeä itselleni. No, seuraavaksi päätin, että keksin itse uuden nimen. Siinä puolestaan kävi niin, että eräällä yrityksellä olikin jo käytössään tämä nimi, jonka olisin halunnut sukunimekseni – eikä firmojenkaan nimiä voi noin vaan ottaa. Kävin myös läpi riittävän läheisten sukulaisten nimiä, mutta nekään eivät hurmanneet kauneudellaan: Tolonen, Tahvanainen, Yrjönen.. sekä isän että äidin puolella ollaan selvästi kunnostauduttu vähemmän kauniissa nimissä:)

Lopputulos oli sitten se, että otin mieheni nimen – tämän seitsemän vuoden jälkeen. Sekään ei ole maailman harvinaisin nimi, mutta nyt esimerkiksi työpaikalla ei ole kaimoja yhtään, ennen oli kaksi. Vähän minua silti harmittaa, sillä en tahtoisi olla nostamassa niitä tilastoja, joissa naiset ottavat puolisonsa nimen. Muistan myös jostain aikanaan lukeneeni, että omat nimensä pitävät naiset ovat keskimäärin älykkäämpiä ja tienaavat lisäksi enemmän kuin miehensä nimen ottaneet. Ehkä siinä on jotain perää.

Toisaalta identiteetti on vahvasti sidoksissa nimeen. Tuntuu, että enää minun ei tarvitse olla se epäkelpo henkilö, jolla on ylisuureksi leikattu otsatukka ja joka ei ole pidetty, vaan lähinnä toivoisi olevansa joku toinen. Tavallaan pidän ajatuksesta, että sitä henkilöä ei enää ole, vaan voin oikeastikin olla joku toinen..! Vähän niinkun jostain kuoriutuisi esiin uusi, parempi minä, ja tämä nimenmuutos on osa sitä prosessia. Jokohan tämä olisi tarpeeksi hyvä syy?

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta