MimosaChristina

26.7.2017 mimosachristina

Överiempatiat hyötykäyttöön

Erityisherkkänä usein eläytyy tosi vahvasti muiden tunnetiloihin, tapahtumiin ja olosuhteisiin. Tavallaan se on hyväkin, mutta joskus tulee ihan sellainen puristava tunne rintaan. Ne on usein hetkiä, kun haluaisi tehdä jotain, mutta ei syystä tai toisesta pysty. Toisaalta se on kuitenkin voima, jota voi yrittää parhaansa mukaan hyödyntää.

Ehkä yksi koskettavimmista tapahtui Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla, josta otin tämän, varsin lohduttoman kuvan:

Juttelin muutamien heistä kanssa. Nämä ihmiset elivät sillan alla toivoen parempaa elämää pohjoisessa (ja tämä nyt ei mitenkään näytä ihmisarvoiselta elämältä). En voinut olla miettimättä, miltä heistä on tuntunut, kun minä ylitin rajan helposti, samalla tietäen, että he jäävät sinne, siihen elämään ja niihin olosuhteisiin.. olivat kuin peilin toisella puolen. Näissä hetkissä ei voi olla miettimättä maailman epäoikeudenmukaisuutta. Toisinaan saatan myös nähdä unia ihmisistä, jotka ojentelevat käsiään, enkä voi tehdä mitään, tai eläimistä, joita olen unohtanut hoitaa ja ovat menneet huonoon kuntoon..

Ei kuitenkaan kannata menettää toivoaan tai sulkea silmiään vaikeilta asioilta. Muutoksia voi tapahtua vain, jos asioista ensin tiedetään. Ja toisaalta moni asia on myös mennyt tässä maailmassa parempaan suuntaan, miksei siis menisi nytkin.

Niin, mitä sitten voi tehdä? Ihmisten, luonnon ja eläintenkin hyväksi? Itseasiassa paljonkin:) Minusta kyllä tuntuu, että harvemmin enää keksin mitään uutta, mutta jos joku toinen keksii, niin saa kertoa? Lähinnä tulee mieleen ne samat vanhat jutut, joita itse olen tehnyt tai tekemässä:

* Auttaminen järjestöjen kautta / kummilapsen hankkiminen (auttaa juuri siihen, ettei ylläolevan kuvan mukaisia elämäntilanteita pääsisi enää syntymään. Omasta kummikokemuksestani vähän asiaa täällä).

* Tarpeettomat vaatteet, tarvikkeet, ruoka asunnottomille ym. tarvitseville (olen mm. vienyt leipää sillan alle ja Suomessakin voi lahjoittaa vaatetta ja muuta tarvittavaa). Ulkomaille lähtiessä voi ottaa selvää, mitä juuri siinä kohteessa tarvitaan. Helposti on sitten tullut kerättyä kasaan tarvittavat.

* Verenluovutus (Pitäisikin taas mennä. Olin karenssissa, mutta se taitaa olla nyt palanut pois. Vähän kirpaisee, mutta sieltä saa aina hyvää palvelua ja toisaalta liikutun ihan hirveästi, kun luen verta saaneiden ihmisten tarinoita). Tulee sellainen itsensä voittanut olo aina verenluovutuksen jälkeen.

* Kodin tarjoaminen hylätylle eläimelle lemmikin ostamisen sijaan (tämä vuodenaika tekee jälleen ajankohtaiseksi, valitettavasti..)

* Nettiryhmät, joiden kautta voi auttaa: arkiapuri, edes yhtenä päivänä maailman tärkein ja jouluna sitten on jouluapua. Perheitä, joilla ollut tavalla tai toisella vaikeaa, voi ilahduttaa ja auttaa tätä kautta.

* Kasvissyönnin lisääminen. Ei välttämättä tarvitse heti siirtyä pois tutuista ruuista, mutta mitä jos aloittaisi maistelemalla uusia juttuja? Itsehän lopetin aikanaan lihansyönnin kuin seinään, mutta koitan nyt siirtyä vegaanimpaan suuntaan kokeilemalla uusia ruokia sitä mukaa kun niitä löytyy. Ja nykyään onneksi löytyykin aika kivasti. Voisin myös kuvitella, että tämä on kenties muillekin helpompi tapa aloittaa.

Mitähän muuta.. tietysti olisi mahdollista alkaa ystäväksi vaikka tuntemattomalle vanhukselle, maahanmuuttajalle tai mielenterveyskuntoutujalle. Omalla kohdallani en vaan tiedä, onko tämä ihan sopiva tapa auttaa, kun olen vähän hitaasti lämpiävä uusien ihmisten suhteen. Sitten jännittäisi, tultaisiinko juttuun ja riittäisikö keskusteltavaa. Kun jotenkin on ajatellut, että ystävyyssuhteet syntyvät itsestään jos syntyvät. Mutta eihän sitä tiedä, vaikka silti kokeilisi joskus.

Ja mitä kävi niitä meksikolaisille, joita kohtasin? Tiedän esimerkiksi yhden tutun papin, joka käy auttamassa siellä (on itsekin syntyjään meksikolainen). Lisäksi paikan päällä toimii myös järjestöjä ja soppakeittiöitä. Vaikkeivät ne koko ongelmaa ratkaisisikaan, ovat ne silti askelia eteenpäin. Ja ainahan ne voivat jonkun yksittäisen ihmisen elämää muuttaa. Tosin tehtävää on varmasti edelleen paljon, eikä se ihan heti lopu, mutta aina pitää jaksaa yrittää.

Avainsanat: #Hyväntekeväisyys #auttaminen #kiitollisuus

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

22.7.2017 mimosachristina

Introvertti matkaseuralaisena

Nyt kun tuli edellisessä merkinnässä kirjoitettua elämyshakuisuudesta, täytyy ehdottomasti kirjoittaa aiheesta myös näin introvertin näkökulmasta. Olen ollut useimpien testien mukaan introvertti, joidenkin mukaan ambivertti (eli ekstrovertin ja introvertin välimaastoa). Oletan, että tuo ambiverttiys liittyi itselläni ainakin osittain elämyshakuisuuteen: introvertti ymmärtääkseni pitää tasaisesta elämästä, minä en juurikaan.

Joku myös kerran kysyi, että mistä tietää olevansa introvertti. Vastasin, että siitä, kun seurassa ollessa väsyy, vaikka olisi hauskaakin ja sitä latautuu lähinnä yksin ollessaan. Yksinoloa ja omaa aikaa myös tarvitsee joka päivä. Ihmiset kuluttavat energiaa. Senkin olen huomannut, että minulla on harvoin tylsää yksinäni, mutta toisinaan tylsää seurassa, jos puheenaiheet eivät ole kiinnostavia tai jos ovat liian pinnallisia. (Tuttujen ei pidä nyt tästä loukkaantua, sillä tämä koskee enimmäkseen vieraampia porukoita, joissa ei välttämättä tunne oloaan kotoisaksi.)

Olen myös kuullut kommentin, etten vaikuta ollenkaan introvertilta. Tässä taas saattaa olla kyseessä se, että moni voi sotkea ujouden ja introverttiyden keskenään. En kai varsinaisesti ole kovin ujo, mutta aina en vaan ole sosiaalisella tuulella. Hermostuneena saatan myös toisinaan puhua paljon ja se voi antaa omat käsityksensä. Mutta jos minut tuntee pidemmältä ajalta, niin tietää, että paras hetkeni on yleensä se, kun saan istua illalla sängyssä kannettava sylissäni ja pohtia sitä kaikkea, mitä päivän aikana tapahtuikaan. Ja ehkä kirjoittaa..

Matkaseuralaisena tällainen elämyshakuinen introvertti on vähän kaasua ja jarrua-tapaus. Sydän hakkaa innosta päästä kokemaan uusia asioita, mutta seura ja tapahtumat kuluttavat voimat saman päivän aikana, jolloin täytyy päästä vetäytymään. Matkoilla ollessa huomaa, että tarvitsen ehdottomasti (ainakin joka toinen päivä) sellaisen muutaman tunnin rauhallisen hetken omissa oloissani. Melkein olisi parempi, jos voitaisiin ottaa matkakumppanien kanssa omat huoneet, mutta se ei oikein ole taloudellisesti kannattavaa.

Viimeiseltä reissultamme Visbystä tuli nähtyä esim. tällainen ihastuttava puutarha. Meitä oli kuusi henkilöä tällä matkalla.

Ehkä enemmän erityisherkkyyteen kuin introverttiyteen liittyvät seuraavat asiat, mutta mainitsenpa niistä kuitenkin. Olen aina ollut tosi herkkäuninen ja en ole koskaan onnistunut nukahtamaan teltassa. Se kai johtuu pitkälti epämukavuudesta: tarvitsen oman, suljetun tilan, jossa on ennen kaikkea tasainen lämpötila ja riittävän pehmeä makuualusta. Yhteisissä tiloissa on haasteena myös äänet, jos joku esim. kuorsaa, ei omasta nukkumisesta tule mitään. Korvatulppiakaan en pysty käyttämään, sillä tiedostan niiden olemassaolon koko ajan. Tavallaan olisi tosi hienoa pystyä yöpymään luonnon helmassa, mutta enää ei halua kokea sitä uuvahtanutta oloa, joka on seurannut näistä yrityksistä. Ehkä siis jatkossakin valitsen suosiolla majoituksen sisätiloissa.

Visbyn kadut olivat kukassaan ja talot matalia ja idyllisiä.

Ja jos vielä palataan siihen oman ajan tarpeeseen, huomaan ainakin itse tulevani melko kireäksi, jos en sitä saa. Silloin myös yleensä puhuminen ja kuunteleminen loppuu, ja ja jaksan vastata kaikkeen lähinnä ”niin”, ”joo”, ”aivan” ym. Mutta tuolloin en enää ole todellisuudessa läsnä. Eli parasta mitä introvertin matkaseuralainen voi tälle antaa, on oma aika. Kaikkea ei tarvitse tehdä yhdessä. Välillä voidaan käydä omilla retkillämme ja sitten taas palata yhteen. Ja silloin on varmasti itsekin taas paljon parempaa matkaseuraa.

Suhteet Oma elämä Mieli Matkat