Minun elämässäni se menee niin, että heti kun stressaan jotakin asiaa niin paljon, etten pysty enää muuta ajattelemaankaan, väännän väkisin jonkin ratkaisun, ongelma laukeaa ja stressi lakkaa. Mutta se vaatii lähes aina sen käsinkosketeltavan stressin ja ahdistuksen, ennen kuin olen valmis saamaan asialle ratkaisun. Pitäisi vain aina muistaa ja luottaa, että kyllä se käänne sieltä vielä tulee, niin nytkin.

Tällä kertaahan ongelmana oli pikku tyttöseni syöminen tai syömättömyys. Tai oikeastaan haluttomuus syöttämistä ja lusikkaa kohtaan. Eräänä aamuna tällä viikolla hän ei suostunut ottamaan enää edes D-tippoja lusikasta vaan käänsi päänsä pois. Eihän niitä voi suuhun väkisinkään työntää, ja syömättömyys sekä maitoallergia ja neuvolan ponnettomuus auttaa kaikki yhdessä laukaisivat murheellisen itkukohtauksen aamupalapöydässä. Poika yritti lohduttaa ja pyysi ettei äiti enää itkisi. En voinut itselleni mitään, ja pikkuinenkin ojensi käsiään syöttötuolistaan kuin sanoakseen, että äitikulta, ei minulla ole mitään hätää. 

Päätin, että kurjuudelle ja epävarmuudelle tulee loppu nyt. Soitin neuvolaan, ja vaikka siellä ei ollut soittoaika, puhelimeen vastattiin heti. Täti oli sama, joka epäsi allergiatestilähetteet. Tai ei se mikään täti ollut, nuorehkolta kuulostava nainen. Mutta nyt minä itkin, ja hän otti minut tosissaan. Kysyi, meneekö vauvan suuhun mitään, ja kerroin, että tissiä tämä voisi syödä loputtomiin. Se kuulemma riittää hengissä pysymiseen, kun kyselin epätoivoissani jo, onko vauvani kuoleman kielissä. Paniikkiani edesauttoi oman äitini epäluuloinen suhtautuminen vauvani sormiruokailuun ja lusikan vieroksumiseen. Kerroin neuvolantädille, että vauva nauttii sormiruokailemisesta ja uusien ruokien tutkimisesta ja että kyllä hänen mahaansakin jotakin menee, kun kakka on kiinteää. Hän lohdutti minua ja sanoi, että ei ole syytä huoleen, vauva tekee arvokasta työtä opetellessaan ruoka-aineista ja niiden suuhun viemisestä ja on hienoa, että häntä kiinnostaa tehdä se itse. Väkisin ei saa syöttää, koska se johtaa negatiivisiin kokemuksiin ruokailemisesta ja sillä voi olla kauaskantoiset seuraukset suhtautumisessa ruokaan (aivan kuten olin ounastellut) ja että voisin lähettää äidilleni terveiset, että kaikki on kunnossa eikä syytä huoleen ole.

Ja että jos asia ei tunnu korjaantuvan eikä stressi laukeavan, neuvolassa pääsee kyllä ravitsemusterapeutille ja neuvolapsykologillekin. Ja että niitä yösyöttöjä voi ihan hyvillä mielin jatkaa vielä, koska minun pitää muistaa olla itsellenikin armollinen eikä yrittää suorittaa kaikkea samalla hetkellä. Että unikoulua voidaan pitää ihan hyvin vähän myöhemminkin. Kyllä vaan meinaan helpottivat nämä sanat! Ja seuraavan päivän lääkäritapaaminen yksityisellä (lopulta kävi ilmi, että neuvolassakin olisi päässyt maitoaltistukseen, jos se vaan olisi äidin oloa helpottanut) auttoi vielä enemmän viemään tätä asiaa hyvään päätökseen. Olen nyt itse maidottomalla ja kananmunattomalla dieetillä niin kauan, että pikkuinen pääsee altistukseen ja sitten katsotaan miten paha hänen allergiansa on ja miten aloitetaan siedätys aikanaan.

Päätin, etten enää yritä tunkea soseita pikkuiseni suuhun vaan hän saa opetella ihan itse sormiruokailemalla syömään. Pidin pitkällisen palopuheen sormiruokailun puolesta äidilleni. Aloin lukea kirjastosta jo viikkokausia lainassa olevaa Tracey Murkettin ja Gill Rapleyn kirjaa Omin sormin suuhun, joka tukee entisestään ajatuksiani ja josta saan kullanarvoista tietoa. Olin jo aikaisemmin lukenut suomalaisen sormiruokakirjan Minä syön itse, jossa on myös hyviä reseptejä. Nyt lainasin sen äidilleni, joka kirjan aloitettuaan myönsi, että järkevältä vaikuttaa.

Ja miten on käynyt ruokailuhetkien? Ne sujuvat leppoisasti eikä minua enää kiristä! Tyttönen odottaa aina innokkaana, että minkälainen kooste ruoka-aineita hänen eteensä tällä kertaa levitetään ja alkaa luottavaisesti maistella kaikkia makuja. Hänen syömisensä on innostanut myös pojan syömään reippaammin, nyt he syövät yhdessä. Olen tajunnut äitiydestä taas yhden uuden asian: pikku tyttöni on opettanut, että minun pitää kuunnella lastani ja antaa hänen olla sellainen kuin hän on ja kannustaa häntä oppimaan hänen valitsemallaan tavalla. Se mitä itsekin olisin pienenä kaivannut ja varmasti ihan jokainen muukin lapsi.

Voin muuten kertoa, että olin ihan superhuojentunut, kun vaihdoin tyttösen kakkavaippaa ja tein löydöksen: kokonaisia rusinoita! Jee! Ne ovat todistetusti kulkeutuneet mahaan saakka. Enää en stressaa vaan luotan pikkuiseeni. Hän tietää mitä tekee.