Muistelutuokio ensimmäisestä vauvavuodesta
Tämä kirjoitus on puhdas ja vilpitön ylistys pikkuiselle pojalleni, joka eilen saavutti jo korken kahden vuoden ja kahden kuukauden iän. Hän osaa jo vaikka mitä. Ja on opettanut äidilleenkin vaikka mitä. Hassu juttu, kun häntä seurailee ja kuuntelee, tuntuu siltä kuin tuon valovoimaisen persoonan olisi tuntenut aina. Että on aivan itsestään selvää, että juuri hän on täällä meidän kanssamme. Että juuri hän meiltä tähän asti puuttuikin. Enkä siltikään ihan osaa ymmärtää, että miten ne lapset oikein tähän maailmaan tulevat. Se onkin yksi lempihämmästelynaiheistani. Että lapsia tehdään ja saadaan pääosin ihan sillä samalla vanhalla metodilla kuin aina ennenkin, vaikka koko muu maailma on kehittynyt tuhansia valovuosia olemassaolonsa aikana. Vaan lisääntyminen ja kehitys kulkevat samaa, tuttua ja turvallista kaavaa. Olen tullut siihen tulokseen, että se on pelkästään upeaa, että voi antaa elämän jollekin uudelle ihmiselle. Sen seuraaminen ensimmäisestä parkaisusta lähtien on jotakin, jonka arvoa en aikaisemmin osannut edes kuvitella.
Mutta tie tähän asti ei ole ollut helppo, äidiksi kasvaminen ja vastuun sisäistäminen ja hyväksyminen. Vaikka poikani onkin ollut lähes koko elämänsä ajan terve eikä meille ole sattunut suurempia vastoinkäymisiä, olen kohdannut itsessäni sellaisia tunteita, joita en olisi halunnut ikinä myöntää olevan olemassakaan. Mutta lapsi on kasvanut ja kehittynyt kuten pitääkin, todennäköisesti myös äiti.
Kun odotin esikoistani, minulla ei rehellisesti sanottuna ollut aavistustakaan, mitä äitinä oleminen tai vauvan hoitaminen tarkoittaa. En oikeastaan edes ajatellut, että se voisi olla jotenkin hankalaa. Minulle ei ollut tullut mieleenikään, että imettäminen ei välttämättä suju tuosta noin vain tissi suuhun -periaatteella, vaan että siihen saattaa liittyä vaikka minkälaisia ongelmia. Minulla on tapana ollut hakata päätäni seinään monissa asioissa, niin myös tässä. Jostakin olin muodostanut vahvan käsityksen, että korviketta ei meidän perheessä käytetä, ja päätös piti. Vaadittiin muistaakseni pari kuukautta, ennen kuin imetys alkoi sujua kummastakin rinnasta mutkattomasti, niin että ruokin lastani myös julkisilla paikoilla ilman stressiä ja hermoilua. Muistan kyllä myös ne hetket, kun karjuin miehelle, että minä vihaan imettämistä, kuinka helvetin kauan tätä pitää vielä jatkaa… Ja juu, vauva kiljui rinnallani myös. Itkettiin kumpikin. Mutta sitten se muuttui helpommaksi, vauva kasvoi ja imuote parani, kaikki alkoi sujua. Ja lopulta 13 kuukauden kohdalla kumpikin meistä tuntui olevan valmis ensimmäisen symbioosisuhteen katkaisemiseen. (Korviketta ei käytetty, perkele.)
En liioin ollut uhrannut kovin monta hetkeä sen ajattelemiseen, että vauvat itkevät, toiset enemmän, toiset vähemmän. Meidän vauvamme alkoi itkeä laitoksella viidentenä elinpäivänään (kun itse olin jo väsymyksestä ja hormonimyrskystä itkuinen ja pyysin päästä sektiosta huolimatta päivää sovittua aikaisemmin kotiin), kun sitä ennen hän oli ollut aivan tyytyväinen ja pääosin rauhallinen. Jopa niin, että kuvittelin vieressäni maanneen paljon itkuisemman vauvan äidin luovan meihin mustasukkaisia katseita. Mutta sitten se itku alkoi. Kätilö tai lastenhoitaja arveli sen johtuvan ilmasta vauvan vatsassa, koska hän oli syönyt niin paljon, että paino oli lähtenyt hienoon nousuun. Kotiinlähdön päivä meni muistaakseni itkiessä, ja itse olin jännityksestä ja kivusta jäykkä kuin rautakanki. Sitten itku hieman laantui, mutta se jatkui aina öisin ja usein iltaisinkin. Kirjoitimme miehen kanssa lapulle tuntimääriä, jotka vauva oli itkenyt. Soittelin sairaalaan ja kyselin, mitä tehdä. Itkua oli jatkunut ehkä kolme yötä, ja sieltä arveltiin, että se johtuu siitä että vauvan maha on kipeä, koska hän on syönyt liikaa ja sitten tulee ilmavaivoja ja niin edelleen. Viidentenä päivänä soitin äitiysneuvolaan, ja terveydenhoitaja lupasi tulla kotikäynnille katsomaan, miten topimumiseni edistyy ja vauva jakselee. Hän neuvoi vauvahierontaotteita, joita harjoittelimme miehen kanssa kuumeisesti. Luojan kiitos, hän oli kanssani kotona. Itku jatkui edelleen öisin ja iltaisin.
Ajattelin, että kaikki menee pieleen, ja se johtuu siitä, että minä en osaa mitään eikä minua ole tarkoitettu äidiksi. Alatiesynnytys oli muuttunut kiireelliseksi sektioksi, ja tunsin, että olin epäonnistunut siinäkin. Ja nyt vauva vain itki, enkä minä osannut tehdä mitään. Joku alkoi puhua koliikista. En ollut luultavasti edes sisäistänyt sanan merkitystä. Soitin taas neuvolaan. Sieltä tuli nyt lastenneuvolan terveydenhoitaja, joka otti pikkuruisen vauvavaa’an mukaansa. Ja ta-daa! Vastaus löytyi puntarilta. Vauvan paino ei ollut noussut tarpeeksi ensimmäisen kotiviikon aikana = se itki nälkäänsä = en ollut tajunnut, että sillä voi olla heti puolen tunnin päästä nälkä, juurihan se rinnalla tunnin oli = en tajunnut, ettei se sitä koko tuntia maitoa kitannut, vaan santsasi äidin lämpöä ja turvaa jne. Neuvo: tissi suuhun aina kun itkee. Ja itkut loppuivat siihen. Huh, mikä helpotus, vaikka syyllistin itseäni vielä ikuisuuden idiotismista, etten edes tunnistanut, koska vauvallani on nälkä.
Äitiyden ensihetket, huhhuh! No, sitten alkoi sujua, pikkuhiljaa. Mutta jännitin edelleen neuroottisesti, että mitäs minä sitten teen, jos olen vauvan kanssa kaupungilla, kahvilassa tai missä vain ihmisten ilmoilla, ja se alkaa yhtäkkiä itkeä! Mitä silloin kuuluu tehdä, että se saadaan hiljaiseksi? Muistan vieläkin tuon kauhistuttavan olon, että mitä jos…?
Kun alkukuohut olivat laantuneet, alkoi tulla orastavia itsekkyyden tunteita. Huomasin, että ärsyynnyin, jos jouduin keskeyttämään jonkin askareeni (useimmiten koneella istumisen tai lehden lukemisen tai jonkin muun yhtä toissijaisen toiminnon), kun vauva vaati huomiotani, heräsi, kitisi tai alkoi itkeä. Minua otti päähän, etten enää voinutkaan tehdä niitä juttuja kuin itse halusin, silloin kun itse halusin. Huomasin, että miehelle itsekkyyden sivuun sysääminen oli huomattavasti helpompaa kuin minulle. Ja se se vasta ärsyttikin. Inhosin niitä tunteita, joita huomasin itsessäni heräävän. En ymmärtänyt, milloin minusta oli tullut niin itsekeskeinen, että en olisi ollut valmis heti uhraamaan aikaani pienelle uudelle HALUAMALLENI käärölle, joka tarvitsi minua. Vihasin niitä mustia ajatuksia ja sitä että olin paljon huonompi vanhempi valvomaan ja kuuntelemaan itkua kuin mies. Mutta ainakin minä huomasin puutteet itsessäni, ärsyynnyin niistä, ja halusin päästä niistä niskan päälle.
Aika kului hetki hetkeltä, päivä päivältä, viikko viikolta. Minä opin, vauva kasvoi, ja pian hän oli jo kolmen kuukauden ikäinen, ihan sairaan vanha, ajattelimme. Kaukana olivat ne ajat, kun olimme laskeneet päiviä, kuinka kauan olimme onnistuneet pitämään hänet hengissä. Aloimme käydä vauvauinnissa, ja vaikka se aluksi olikin henkeäsalpaava suoritus ja koitoksista suurin, pärjäsimme hienosti. Ajattelin silti edelleen, että kunhan tuo tuosta kasvaa, nautin hänen kanssaan olemisesta hetki hetkeltä enemmän. Kun hän oppii puhumaan ja hänen kanssaan voi tehdä vaikka mitä ja niin edelleen. Kun suhde ei ole enää pelkästään hoivasuhde.
Ja kaikki on ollut koko ajan entistä hienompaa, juuri niin tässä on käynytkin. Minulla on uhmaiästä ja uhmakohtauksista huolimatta niin hauskaa poikani kanssa ja hänen juttujaan kuunnellessani, että juuri nyt minua ei huoleta lainkaan tuleva talvi, kun minulla on täällä hänen lisäkseen pieni vauva. Päinvastoin. Nyt uskallan jo pikkuisen odottaakin pelottavaa vauva-aikaa, kun täällä on pikku seuralainen, joka piristää jutuillaan ja leikeillään. Tällä kertaa osaan vauvavuodesta luultavasti jo nauttiakin, kun kaikkea ei tee paskat housussa jännityksestä jäykkänä, että meneekö tämä nyt oikein ja sekunnilleen oikeana hetkenä.
