Kovin raskaana
Meillä kotona on siirrytty pikkuhiljaa kyselyikään. Viime viikon uimareissulle mennessä ja tullessa pikkumies toisteli samojen kysymysten litaniaa, johon äiti uskollisesti vastaili. Väliin hän vastasi itse itselleen. Kysymysketju kuului näin:
– Mihin auto jätetään(kään)?
– Parkkipaikalle.
– Mihin kengät jätetään?
– Ovensuuhun.
– Mihin lakki jätetäänkään?
– Naulakkoon.
Ja alusta uudestaan. Uinnin jälkeen kotiin tultaessa pikkukaveri todisti, että oppi on jäänyt myös päähän, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy.
Kyseleminen on kivaa, ainakin toistaiseksi. Huomaan, etten ole ärsyyntynyt tai kyllästynyt siihen lainkaan, päinvastoin. Kysymykset muuttavat muotoaan ja muuttuvat monimutkaisemmiksi – ja pitävät äidin ja isänkin vireinä, kun kysyjälle pitää antaa tyydyttäviä vastauksia, joiden pohjalta hän voi muodostaa uusia, vielä monitahoisempia tutkimuksia maailmasta.
Sen sijaan nyt, kun viikkoja on kasassa 29+4, voin sanoa, että tunnen olevani erittäin vahvasti raskaana. Tähän mennessä kaikki on sujunut oikeastaan melkein huomaamatta, kun alun väsymyksestä ja kuvotuksesta päästiin. Mutta viime viikolla alkoivat uusintahelteet ja saivat totisesti oloni tuntumaan melkoisen raskaalta ja joka suuntaan tursuavalta. Poikaani odottaessani minua kiusasi tässä raskauden vaiheessa jo polttava närästys, joka ilmeni erityisesti kuntosaliharjoituksen yhteydessä (jatkoin salilla käyntiä aina laskettuun aikaan, jonka jälkeiset kaksi viikkoa kävelin vielä pitkiä lenkkejä), sekä vihlovat liitoskivut, jotka pakottivat toisinaan pysähtymään kesken askeleen, missä ikinä satuin olemaankaan. Juuri muita vaivoja minulla ei edellisessäkään raskaudessa ollut. Jos poika olisi syntynyt laskettuna aikanaan, olisin päässyt sanomaan, että raskaana olo ei tuntunut kovinkaan raskaalta, mutta ne kaksi yli mennyttä viikkoa alkoivat olla melko tuskaisat. Silloin alkoivat myös helteet. Kuumuus ei selvästikään sovi raskauteen, sillä se saa olon tuntumaan kaksinverroin turvonneemmalta ylimääräisestä painolastista puhumattakaan.
Olen ollut koko elämäni hoikka, tai jos elämässäni on ollut vaihe, että olen kerryttänyt muutaman ylimääräisen kilon, oma oloni on pakottanut minut pistämään itseni taas ruotuun. Tahtoo siis sanoa, että minulle tulee hyvin helposti tympeä olo, jos fyysiset ääriviivani ovat liian laajat, ja ryhdyn tympeyden patistamana tekemään asialle jotakin. Lisäksi mielialani ja reippauteni kulkevat pitkälti käsi kädessä fyysisen hyvän oloni kanssa, eli minun täytyy päästä säännöllisesti liikkumaan, jotta voisin hyvin myös mieleltäni.
Lisäksi minulla on jonkinlainen syömishäiriötausta, joten erityisesti ensimmäisessä raskaudessa säännöllinen puntarilla käynti neuvolantädin silmien alla ei ollut ihan yksinkertaista, alati paisuvan olemuksen hyväksymisen ohessa. No. Nythän on niin, että toisen ultraäänitutkimuksen mukaan kohdussani kasvaa tällä kerralla tyttö, ja sen olen huomannut paitsi tyystin erilaisesta vatsani muodosta, myös täysin poikkavista mielihaluistani. Nyt haluan syödä terveellisesti: kasviksia, marjoja, hedelmiä, hiilihappovettä, vihreää teetä, pähkinöitä, smoothieita ja niin edelleen. Poikaani odottaessani mieleni teki sipsejä, karkkia, jätskiä (sitä olen tosin syönyt nytkin kuumuuden innoittamana) ja niin edelleen. Painoni nousee silti samaa tahtia kuin ensimmäisellä kerralla, ja silloinkin kokonaisnousu oli maltillinen. Mutta tämä olo. Nyt tuntuu, että olen pelkkää rintavarustusta ja vatsaa ja rehotan joka suuntaan. Erityisesti illalla, kun mahaa turvottaa ja rinnat ilmeisesti paisuvat entisestään. Muutoksen aamusta huomaa pelkästään tukivyöstä, jonka aamulla laitan vatsalleni selkää tukemaan ja illalla otan pois. Se nimittäin kiristää iltaa kohden huomattavasti enemmän kuin aamulla. Silti varsinaista turvotusta ei ole havaittavissa, ainakaan jaloissa ja käsissä.
Tahdon vain sanoa, että luojan kiitos viimeiset viikot ajoittuvat jo viilentyvään syksyyn, eli jos oloni muuten säilyy yhtä hyvänä ja reippaana, loppuodotus ei liene kovin tuskallinen. Kovasti tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, jotka sinnittelevät viikoilla 37+ näinä aikoina… Ja pakko lisätä tähän vielä sekin, että en malta odottaa, että saan omat mittani takaisin. Tämä tankkerimainen olotila ei saa pieniin rintoihin tottunutta naista tuntemaan itseään kovinkaan viehättäväksi.
