Haasteena oma elämä vol. 2

Huhtikuu 2003, here I come.

Olen 25-vuotias vielä hetken, ja kirjoitan täyttä päätä gradua. Olen kahlannut maisteriopintoni Tampereen yliopistossa loppusuoralle huimassa neljässä vuodessa (tai oikeastaan kahdessa, sillä kaksi ensimmäistä kuluivat tiiviisti ylioppilasteatterissa naamaa väännellen ja hörhöjen kanssa hengaillen). Jäljellä on enää radiokurssin rippeet, muutama essee ja se gradu. Olen paennut arkielämääni Tampereella vanhempieni hoteisiin Lahteen, ja hakkaan gradua kymmenen tuntia päivässä koneella, jonka olen perinyt edellisen poikaystäväni isältä. Ikivanhan kannettavan kapasiteetti on rajallinen, ja siinä vaiheessa kun tekstimassan tallentuminen alkaa herättää epäilyksiä, siirrän koko tekeleeni äitini Macille. Olen äärimmäisen tottumaton Macin käyttäjä ja onnistun tallentamaan kymmenisen sivua graduani jonnekin, josta en sitä enää löydä. Saan raivokohtauksen, jota en pysty hillitsemään, ja painelen baariin. Se on melko tavallinen tapani ottaa vastaan vastoinkäymisiä tuohon aikaan. Etäännytän itseni todellisuudesta kumoamalla tuopin ja toisen, kolmannenkin. Olen antautunut pelkästään gradulle, ja siksi en ole kertonut lahtelaisille kavereilleni, että olen kaupungissa. En soita heille nytkään, sen sijaan soittelen muille ystävilleni Tampereella ja Helsingissä. Minusta tulee humalassa yltiösosiaalinen. Muistan, että tuona iltana päädyn jonkun tuikituntemattoman miekkosen osoitteeseen, jonka asunnossa on lastensänky. Muistan, että aamulla tuijotan sitä epäuskoisena ja ihmettelen, miksi miehen elämä on tällaista, jos hänellä on lapsikin. Mies ei ole hyvillään uteluistani, enhän itsekään ole antanut itsestäni järin vakaata kuvaa. Jatkan vielä toisen päivän ja menen käytössäni olevaan yksiöön, joka sijaitsee vanhempieni naapurissa. Nukun turhautunutta humalaani pois, kun äiti tulee varovaisesti kysymään, tulenko syömään. Muistan vieläkin hänen kauhistuneen ilmeensä, ja joskus yhä vanhempani muistelevat ”sitä raivokohtausta, jonka sain gradua tehdessäni”.

Seurustelen itseäni kolme ja puoli vuotta vanhemman miehen kanssa, jonka kanssa minun olisi ollut hyvä jättää kokonaan seurustelematta. Fyysinen vetovoima oli alussa kuitenkin niin vahva, etten voinut itselleni mitään. En ole koskaan elämässäni ennen (enkä jälkeen) tuntenut mitään vastaavaa. Suhteemme on myrskyisä alusta loppuun saakka, siinä käytetään liikaa päihteitä ja väkivaltaa. Huhtikuussa 2003 olen paossa myös suhdettani, joka ahdistaa minua päivä päivältä enemmän. En kuitenkaan osaa vielä tässä vaiheessa laittaa kapuloita rattaisiin. Suhteemme on kestänyt syksystä 2000 asti, enkä tiedä olenko koskaan rakastanut miestäni. Sen sijaan olen tuntenut häntä kohtaan suunnatonta himoa, mustasukkaisuutta, vihaa, omistuksenhalua, raivoa, alistumista ja niin edelleen. Kirjoitan ahdistuneita katkelmia päiväkirjaani. Elämme keskenämme aivan toisenlaisissa maailmoissa, mutta en osaa päästää hänestä irti. Ajattelen, etten ansaitse elämässäni mitään parempaa, minun ei ole tarkoitus nauttia ihmissuhteesta tai perustaa hänen kanssaan perhettä. (Myöhemmin käsittelen pitkään ja hartaasti noita ajatuksiani ja harhaluulojani terapiassa ja saan tolkun itseeni.) Vanhempani eivät perusta miehestä, etenkin isäni huomauttelee hänen epäkelpoisuudesta niin tiuhaan tahtiin, että loukkaannun pahasti.

Muistan ajatelleeni, että elämässäni kaikki muut osa-alueet ovat loistavassa tasapainossa keskenään. Minulla menee lujaa kaikilla muilla osa-alueilla paitsi ihmissuhteessani. Siksi en pysty kokonaisvaltaisesti nauttimaan mistään muustakaan. Miehen kanssa me emme tee koskaan mitään normaalia. Emme pidä koskaan hauskaa sellaisella tavalla, jonka olen aikaisemmin käsittänyt hauskaksi. Tarkkailen muita pariskuntia ja ystäviämme, jotka tekevät yhdessä mielihyvää tuottavia asioita, ja ajattelen, että tuo ei ole minua varten, sillä en ansaitse sitä. Mieheni on aina valmiina lähtemään kaveriensa kanssa baariin, ja hänen baarireissunsa kestävät useita päiviä. Niiden jälkeen hän joko raivostuu ja pahoinpitelee minua, koska olen erehtynyt arvostelemaan häntä, tai esiintyy katuvana enkelinä, kunnes hermostuu minun jälleen. Ajattelen, etten oikeasti edes tiedä, kuka hän on. Hänen mielipiteensä ja tunnetilansa vaihtelevat päivittäin. Hänellä ei ole minkäänlaisia tulevaisuudensuunnitelmia, hän on täysin tuuliajolla. En kehtaa näyttää häntä ”normaaleille” ystävilleni, koska en tiedä missä kunnossa hän on. Yritän kerta toisensa jälkeen auttaa häntä jaloilleen, mutta se on mahdotonta. En osaa tehdä tekoja, jotka tekisivät hänelle hyvää. En liioin osaa ajatella, että se ei ole lainkaan minun tehtäväni. Hänen siskonsa sanoo, että minun ei tarvitse alkaa miehen sosiaalitädiksi. Hälytyskellot eivät vieläkään soi lopullisesti.

Kuristavan ahdistavasta ja itsetuntoni nielevästä ihmissuhteesta huolimatta onnistun pakertamaan opintoni ennätysajassa valmiiksi. Olen elättänyt itseni opintojen ajan kirjoittamalla juttuja paikalliseen lehteen. Olen saanut jokaiseksi kesäksi oman alan kesätyöpaikan, niin nytkin. Minua kannattelee menestymiseni muussa elämässäni ja ystävyyssuhteissani, mutta ihmissuhteeni kiskoo minua pinnan alle, väliin siinä onnistuenkin. Hän on minulle velkaa niin paljon rahaa, etten lopulta edes tiedä, kuinka suuri summa on. Henkinen velka on sitäkin suurempi, mutta lopulta en jaksa pitää kummastakaan kirjaa.

 

Edellinen menneisyysmuistelo luettavissa täällä.