Pakko päästä matkalle
Taas seuraa taukoa menneisyysmuisteloista, koska vaikka niillä ei olisi yhtäkään lukijaa (;)), ne uuvuttavat kirjoittajansa. Menneisyyteen on mukava sukeltaa ja muistella asioita, joista osa tuntuu siltä kuin ne olisivat sattuneet eilen. Monelle sattumukselle olen myös löytänyt syyn ja merkityksen, ja joistakin olen tuhannen tyytyväinen, että ne ovat kaukana takanapäin. Menneisyys on kuitenkin ikiomani, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.
Nyt sateisena keskiviikkona, kun Spotifysta kuuluu Kingston Wallin Shine on me, suuntaan katseeni kuitenkin tulevaan. Minulla on nimittäin kaiken hormonimyrskyn keskellä hirvittävä matkakuume. Tekisi mieli lähteä seikkailemaan, vaikka samalla tiedän, etten juuri nyt voi. Mutta en kuulu siihen heimoon, joka ajattelee, että elämä loppuu ja on peruuttamattomasti ohitse sitten, kun syntyy lapsia. Minun mielestäni elämä muuttaa muotoaan, ja se tarkoittaa sitä, että myös matkat muuttuvat olemukseltaan. Mutta niitä riittää edelleen. Haaveilen jo nyt koko perheen voimin toteutettavista seikkailuista, jotka suuntaavat maailman ääriin ja vaikka minne muualle. Moni ystävistäni on toteuttanut tällaisen irtioton myös aivan pikkukäärön kanssa, mutta meillä ei ole ollut sellaiseen vielä mahdollisuutta. Toinen lapsi on edelleen kohdussani, joten täytyy tässä myös hiukan aikaa malttaa muutenkin. Esikoisen kanssa olemme matkustaneet Pariisissa ja Rhodoksella (!), mutta eivät ne matkat siihen jää.
Hassua, että vaikka tiedän pääseväni ensi kesänä upouuteen saunamökkiimme saarivaltakuntaamme, haaveilen samaan aikaan myös matkoista. Miehen isällä on uusi lomapaikka Pärnussa, ja se valmistuu asuinkelpoiseksi ensi vuodeksi. Sinne me menemme kaikki neljä. Törmäsin juuri sattumalta tuttavaani, joka kertoi perheineen olleensa siellä ja ihastuneen ikihyviksi. Siellä on kuulemma unelmallisen pitkät hiekkarannat, joissa erityisesti pikkulapset on otettu huomioon. Voin kuvitella, että ulkona syöminen on niin ikään tehty ihastuttavaksi, ja muutenkin koko matka sinne ja takaisin lienee elämys. Ensi kesänä sitten.
Mutta pääsin minä sentään jonnekin! Olimme eilen juttukeikalla Hangossa, ja vaikka varsinainen lomasesonki on jo ohitse ja kaupunki oli lähestulkoon kuollut, hetkellinen maisemanvaihdos piristi sekin. Ainahan minä olen pitänyt eniten juuri matkalla olosta, siitä, että olen liikkeessä enkä kuulu mihinkään. Olen miettinyt, mistä tämä johtuu ja tullut siihen tulokseen, että liike vapauttaa vastuusta, siitä, että tarvitsisi tehdä aktiivisia päätöksiä suuntaan jos toiseen. Koska jos minä istun vaikkapa junassa (paras kaikista!), en voi tehdä muuta kuin istua junassa. Helppoa kuin heinänteko.
Nyt olimme kuitenkin paikassa nimeltä Hanko Hangö. En muista, milloin olisi siellä viimeksi ollut, mutta minulla on mielikuva, että olen siellä joskus pienenä poikennut. Nyt siellä näytti kuitenkin tältä. Minusta vieraissa paikoissa on aina kiva kuvitella, minkälaisia ihmisiä siellä asuu, minkälaista siellä olisi asua, ja minkälaista elämäni mahtaisi olla, jos olisin sattunut syntymään sinne.
Tällä hetkellä mielikuvamatkailu on muutenkin suurinta herkkuani. Otan siis mieluusti vastaan vinkkejä kutkuttavista matkakohteista, yöpymispaikoista ja muista matkajutuista! Korostan, että mieluiten lähden maailmalle seikkailemaan, en valmiille hotellipaketille, vaikka sellaisetkin joskus puoltavat paikkaansa.
