Monta elämää

Niin kauan kuin saatan muistaa, olen harmitellut, ettei ihmisellä voi olla monta elämää. Olisi niin monta asiaa ja alaa, joihin haluaisin syventyä ja perehtyä pohjamutia myöten, jos vain olisi aikaa. Usein haave liittyy eri ammatteihin, joita voisin kuvitella tekeväni, mutta myös erilaisiin harrastuksiin ja muihin aktiviteetteihin, joiden hallinta vaatisi aikaa ja harjoitusta.

Viimeksi ajatus pulpahti pinnalle, kun innoistuimme miehen kanssa Mireille Enosin ja Joel Kinnamanin (miten Ruotsista vain tulvii tähtiä jenkkileffoihin??) tähdittämästä The Killing -sarjasta, jonka kaikki kolme kautta ahnehdimme Netflixistä. (Kaamea takaisku, että AMC ei aio jatkaa sarjaa enää neljännelle kaudelle. Paras sarja pitkään aikaan!) Tuli puheeksi, että poliisietsivän työkin voisi olla ehkäpä mielenkiintoista, jos siihen voisi syventyä niin, että muulle elämälle ei jäisi oikeastaan ollenkaan aikaa.

Samoin viime aikoina olen miettinyt, että psykologin työ jossakin muodossa (esimerkiksi vankilassa tai suljetulla osastolla) voisi olla kiinnostavaa.

Voisin kuluttaa kuukausia tai jopa vuosia reissaamalla maailman eri kolkissa ja tavata ihmisiä, joiden kuvat ja tarinat tallentaisin valokuviin ja näyttelyihin.

Tai voisin olla vapaaehtoistyöntekijänä kriisialueella tai kehitysmaassa.

Harjoittaa kalliokiipeilyä tai surffausta ja kerätä maailman vaikeimmat ja hienoimmat spotit.

Olla syyttäjä tai puolustusasianajaja ja haalia vain mielenkiintoisia ja supervaikeita juttuja, joihin voisin perehtyä niin hyvin, että ratkaisisin ne kaikki.

Voisin asua pienessä saaressa, elää omavaraisena ja kirjoittaa loputtomiin kirjoja, kuunnelmia ja muita tarinoita.

Elämä on kummallista. Minusta tuntuu, että en sitä sen kummemmin suunnittele, elelen vain. Minulla ei koskaan ole ollut järin kauaskantoisia suunnitelmia elämäni suhteen. Olen kaiketi seurannut vaistoani, toiminut intuition varassa. Koska kun nyt katselen taaksepäin, koko ajan on tapahtunut ihan valtavasti asioita, suuria asioita, paljon. 

Minulla on usein ollut hirmuinen kiire juosta projektista toiseen, saada edellinen valmiiksi ja siirtyä taas seuraavaan. Kun vihdoin löysin oman alani ja pääsin yliopistoon opiskelemaan, minulla oli kamala hätä valmistua ja siirtyä sieltä työelämään. Ainut asia, joka minua eletyssä elämässäni hieman harmittaa, etten ottanut opiskeluvuosistani enemmän irti. Tai ehkäpä minua harmittaa ainoastaan se, etten lähtenyt opiskeluvaihtoon ulkomaille. Silloin se olisi ollut helppoa ja vaivatonta, elää hetki ulkomailla, irrallaan, vieraassa kulttuurissa. Mutta minulla oli hoppu, vaikka nyt ymmärrän, ettei oikeastaan minnekään. Työelämä odottaa kyllä.

Lapsensaannin ja äidiksi tulemisen ansiosta olen oppinut ottamaan rennommin. En ehkä enää niin valtavalla voimalla suorita elämääni, vaan osaan nauttia myös sen viipyilevistä hetkistä ja vivahteista ilman, että koen olevani poissa jostain tärkeästä tai myöhästyväni seuraavasta aiheestani. Olen oppinut nauttimaan niistä kiireettömistä aamupäivistä, jolloin kärrään poikani puistoon ja seurailen hänen leikkejään siellä. Olen oppinut nauttimaan syksyisistä omenasadoista, joista saa ihan hullun paljon maailman parasta omenamehua (55 litraa!) ja omenahilloa. Ja ihan tavallisesta(kin) arjesta.

Pienoinen hätä minulla on siitä, että rakastan tätä aikaa poikani kanssa hänen ollessaan ihana 2v4kk höpöttäjä niin paljon, etten haluaisi sen loppuvan ikinä ja hänen kasvavan tästä iästä pois. Mutta ainakin minä osaan nauttia siitä tässä ja nyt, eikä minulla ole kiire hötkyillä seuraavaan vaiheeseen.

Olen onnellinen siitäkin, että minulla on jo järkeenkäypiä suunnitelmia tulevaisuuden varalle, jotta minun ei tarvitse ajatella jämähtäväni elämässäni pelkästään nykyiseen työpaikkaani. Minä uskon, että tämä elämä, jota elän, on parasta juuri minulle, ja ehdin tehdä siinä ne kaikki asiat, jotka tekevät minusta minun ja onnellisen.

Tulipa syvällinen maanantaipostaus, mutta omasta olostakin tuli sitä kirjoittaessa vallan juhlallinen.

Hyvää maanantaifiilistelyä kaikille!

Minulla on nytkin aikaa tallentaa maailman ihmeitä ja kauneuksia, vaikka se ei olekaan elämäni päätehtävä.

 Tämä syksy on syksy jota rakastan. Elän sitä odotuksen kasvaessa.

Sillä pian kehdossa nukkuu perheemme neljäs jäsen. Kaikki alkaa olla valmista hänen tuloaan varten.

Toivon, että kuopuksemme oppii nauttimaan elämästään yhtä paljon kuin isoveljensä, joka tervehtii iloisena näkemiään muurahaisiakin.

Pojan ansiosta olen taas oppinut näkemään, kuinka kaunis ja ainutlaatuinen elämä on. Ai että minä rakastan sitä.