Junalla Helsinkiin
Äidin elämä muuttuu hetkessä jännittäväksi, kun hän eläytyy kaksivuotiaan etuoikeuteen kokea tuikitavallisia asioita ensimmäistä kertaa. Viime viikolla minulla oli seitsemän päivän vapaa, ja tehokkaan ajankäytön ansiosta se tuntui kokonaiselta ikuisuudelta. Lomaa ei varjostanut kovin pahasti edes pojan synttärijuhlissaan saama flunssa, sillä alkukesän helteiden vuoksi pääsimme monena päivänä rannalle ja leikkipuistoon. Toteutimme myös äidin ja pojan yhteisen junamatkan Helsinkiin, josta en viime vuonna uskaltanut kuin haaveilla. Silloin äidin ja pojan yhteiset matkat Helsinkiin ja Tampereelle toteutettiin henkilöautolla turvallisesti päiväuniaikaan.
Nyt poikani on kuitenkin jo suurensuuri, ja hänen kanssaan voi tehdä vaikka mitä. Olin puhunut junamatkasta pikkumiehelle jo hyvissä ajoin, ja hän odotti uutta kokemusta jännittyneenä. Asumme aivan junaradan vieressä, ja poika oli jo pitkään ehtinyt kommentoida säännöllisesti ohikulkevia junia Myyrä-vaunuineen.
Äitiä jännitti matka ehkä hieman enemmän kuin seuralaista, heräsin nimittäin aamuyön tunteina ja aloin mielessäni käydä tulevaa läpi. Olin pakannut uskottavan määrän evästä jo edellisenä iltana, sekä niin paljon tekemistä, että se riittäisi parinkin päivän reissuun. Oli tussit, piirustuslehtiö, pikkuautoja, lapio ja ämpäri, kirjoja – niin ja ne eväät.
Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ennen junan lähtöä, varasin siirtymään tunnin. Siirtymä kärryillä ulko-ovelta bussipysäkille ja sieltä bussilla asemalle kesti tasan kymmenen minuuttia. Aikaisemmat kokemukset pojan kanssa kaupungin ruuhkabusseissa matkustamisesta eivät ole luoneet kovin vakuuttavaa pohjaa julkisen liikenteen käytölle. Siksipä edellinen kerta toteutui miehen ja pojan voimin joskus toppapukukaudella. Kiljuminen ja kärryistä pois haluaminen johtuivat mitä luultavimmin pelosta. Mutta kuten sanottu, nyt hän on jo iso, ja kaikki meni hienosti.
Olimme asemalla 45 minuttia etuajassa. Mietin, miten ihmeessä saamme ajan kulumaan, kun ympärillä ei ollut sen kummempia virikkeitä. Taas huoli osoittautui turhaksi: kaksivuotias keksisi tekemistä tuntikausiksi todennäköisesti umpiossakin. Tyhjä penkki, jonka edessä rakennustyömaa ylös alas kulkevine työmaahisseineen, ja siinä edustalla viheristutukset riittivät pitämään pikkukaverin mielenkiinnon yllä. Välillä leikittiin pikkuautoilla ja piirrettiin.
Olin toki miettinyt sitäkin, miten saan kärryt nostettua sisään junaan tai löydänkö kenties konduktöörin auttamaan. Mutta junahan olikin kätevästi matalalattiainen, siitä vaan kärryt sisään ja parkkiin, lasta kädestä kiinni ja perhevaunuun. Mahtavaa, VR.
Matka sujui hienosti. Ikinä ennen ei kaksituntinen Turusta Helsinkiin ole kulkenut niin kivuttomasti kuin nyt. Ensin katsottiin maisemia ikkunasta ja vähän hihkuttiin. Sitten tepasteltiin edestakaisin hytissä ja oltiin polleita matkamiehiä. Välillä tutustuimme yläkerran lastenvaunuun, jossa kävimme läpi kaikki vaihtoehdot: luimme kolme kirjaa, joista oli revitty useita sivuja irti, laskimme liukumäkeä, ohjasimme veturia matkustaja kyydissä, katselimme taas maisemia – ja laskeuduimme lopulta takaisin omaan hyttiin. Kävimme toki pari kertaa vessassa pissalla, ja varmuuden vuoksi laitettu vaippakin pysyi kuivana.
Sitten syötiin eväitä. Sokerikorput ovat mahtava keksintö, joille rusinatkin kalpenevat. Ruisnapit ja tomaatit, viinirypäleet ja mehu – minähän olen vallan edistynyt eväiden laatija. Lopuksi luimme kaikki mukaan otetut kirjat (noin viisi kappaletta) ja hassuttelimme.
Ehdottomasti matkustamme tänä kesänä junalla vielä uudestaan. Helsinkiin – tai ehkäpä jopa Tampereelle.
