Lapsista ja vanhuksista
Olen pohdiskellut pikkulasten yhtäläisyyksiä vanhuksiin. Sillä lapsissa ja vanhuksissa elämän ympyrä tavallaan sulkeutuu, elämänkaaren alku ja loppu kohtaavat. Pieni vauva muistuttaa hyvin paljon vanhusta, vähän vanhempi lapsi vähän nuorempaa vanhusta ja niin edelleen.
Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun jälleen kerran huomasin, etten voi olettaa vajaa kolmivuotiaani ymmärtävän läheskään kaikkea, mitä sanon. Lisäksi hänen muistinsa on vielä hyvin lyhyt, sillä minuutissa hän ehtii tivata samaa asiaa muutaman kymmenen kertaa. Minusta tämä on melkoisen sympaattista. Ajattelemalla omaa uhmaikäistään dementikkoon verrattavissa olevana ihmisenä, hänen ymmärryksensä rajallisuus asettuu oikeisiin uomiinsa, mikä helpottaa vanhempaa käsittelemään lastaan sopivalla asenteella. Eli että ei odota pikkuiseltaan liikoja.
Erään ystäväni kanssa juttelimme uhmaikäistemme edesottamuksista. Kerroin, että mielestäni lapsi muistuttaa aika lailla dementikkoa kuullunymmärtämistaidoissaan. Kaverini innostui: ”Niin, eikös dementikoillakin ole taipumusta aggressiivisuuteen?”
Eilen saimme tästä ajatuskuviosta jälleen yhden muistutuksen, kun etsimme miehen kanssa mystisesti kadonnutta Rela-tippapulloa (joka löytyi lopulta lasiroskiksesta). Etsintöjen keskivaiheilla kysyin jo pojaltakin, onko tämä sattunut näkemään pulloa, vaikka aavistelin, että vaikka pullo hänen jäljiltään olisikin, hänen muistinsa ei riittäisi sitä paikallistamaan. Poika katsoi minua ja lausahti: ”Joo, kiva!” Samantyyppisen vastauksen olisin hyvin voinut saada muistisairaalta vanhukselta.
Eräs sukulaiseni sairasti viimeisinä elinvuosinaan vaikeaa dementiaa. Tapaninpäivän sukulaisvierailulla hän kysyi vieressään istuvalta sukulaismieheltä tasaisin väliajoin, kuka tämä taas olikaan. Kun voimat ehtyivät eikä hän pärjännyt enää kotonaan, hän vietti viimeiset aikansa sairaalassa. Kävin siellä muistaakseni kerran häntä tapaamassa. Hän oli juuri laskenut alleen ja taisteli nyrkein hoitajia vastaan, jotka yrittivät saada tätä pesulle. Muistuttaa kovasti parivuotiaan uhmaikäisen käyttäytymistä.
Paitsi että vanhuksella on takanaan kokonainen eletty elämä ja vuosikymmenten muistot ja kokemukset. Uhmaikäinen vasta opettelee elämään. Sillä tavalla katsottuna nämä ikäjaksot eivät ole lainkaan toistensa kaltaiset. On vain surullista, että täyden elämän elänyt vanhus joutuu loppuvaiheessaan itseään julkisesti häpäisemään ja nöyryyttämään, tosin sitä itse ehkä ymmärtämättä.
En nyt ota tämän enempää kantaa ihmiselämän pitenemiseen ja laatuun länsimaissa, koska se vaatii enemmän pohdintaa ja aikaa, mutta sanonpa vaan, että toivon, etten itse joudu samanlaista vanhuutta elämään. Muistisairaudet, samaten kuin mielen sairaudet ovat pelottavia, ne kun eivät näy päälle samalla tavoin kuin vaikkapa liikuntakyvyn menetys.
Mutta jos uhmaikäisen kapasiteettia vertaa näin muistinsa kadottaneen vanhuksen kapasiteettiin, on ehkä jälleen helpompi toimia kriisitilanteissa hänen kanssaan.
Kerrottakoon, että meillä on kolme viikkoa sitten tapahtuneen uhmaydinräjähdyksen jälkeen ollut mukavan seesteistä. Kai se pikkuisellakin raikastaa ilmaa, kun saa purkaa patoumansa oikein kunnolla ulos.
Pikkuiset opettelevat sosiaalisia taitoja.