Sunnuntai-illan blues
Kaksi asiaa, ennen kuin unohdan. Ensimmäinen on sunnuntai-illan blues, ja kirjoitan siitä nyt osuvasti maanantaina. Se on tuo tunne, joka valtaa mielen viikon kääntyessä loppuun, sunnuntai-illan haikeus ja alakulo. Se on ollut seuralaiseni kouluajoista saakka, ilmaantunut joskus vahvempana, toisinaan unohtunut kokonaan. Biletysvuosina sunnuntai-illan alakulo oli vakiovieras pelkästään aivokemioiden takia, kun krapula vei mielen pohjamutiin.
Luulen, että tunnetilalla on jotakin tekemistä ihmisen jaksottaman aikakäsityksen kanssa, eli sen, että ihmismielessä aika rakentuu päivistä viikoiksi, viikoista kuukausiksi ja kuukausista vuosiksi. Jokaisella viikolla on alku ja loppu, nousu ja lasku, syntymä ja kuolema. Koska sunnuntai-ilta on aina yksi uusi kuolema, ei ihme, että tunnelma on silloin haikea ja surumielinen.
Pitkään aikaan sunnuntai-illan ilottomuus ei ole vallannut mieltäni, mutta eilen oli toisin. Päivä oli kaiken kaikkiaan mukava. Olimme pojan kanssa ensimmäistä kertaa elokuvissa (Hokkus pokkus, Mikko Mallikas!), ja sen jälkeen ehdin vielä salille treenaamaan. Lapset saatiin ajoissa nukkumaan, ja pääsimme jatkamaan vielä lauantaina kesken jätettyä leffaa (Oldboy, melko turhake). Ja sitten täysin varoittamatta: vanha tuttu sunnuntain alakulo ja tällä kerralla miltei pakokauhu. Tai ei se päässyt niin pitkälle, mutta merkit olivat tunnistettavissa. Pakokauhun tunne tuli siitä, kun aloin miettiä, miten ikinä osaan kasvattaa lapseni aikuisiksi siten, että heistä tulee onnellisia. Että nuo kaksi pientä avutonta ihmistä ovat todellakin kokonaan minun ja miehen vastuulla ja olemmeko me nyt sitten kunnollisia esikuvia heitä hoitamaan. Aloin myös miettiä raha-asioita, vaikka se on turhaakin turhempaa. Ensi vuodeksi kaavailemani hoitovapaa tammikuusta elokuun loppuun pitäisi rahottaa jotenkin, ja annoin tämänkin aiheen lisätä ahdistustani. Jos katsoisin taaksepäin, huomaisin, että rahaa tulee aina jostakin ja asioilla on tapana järjestyä. Siksi minä nytkin aion mennä loppuvuodeksi (loka-joulukuu) töihin ja mies pitää isyyslomansa, jotta saan rahaa säästöön. Ja hoitovapaalla aion työskennellä freelancerina, kuten viime kerrallakin. Kyllä se siitä, hommat hoituvat. Mutta sanopa se sunnuntai-illan melankoliassa riutuvalle minälleni. Olotila oli melkein käsinkosketeltavaa ahdistusta, joka hellitti heti, kun avasin silmäni ja totesin, että on maanantai. Miten niin minä en osaisi kasvattaa lapsiani, ovathan he omiani ja minä rakastan heitä.
Hieman tunnelmaa latisti aamun lehdessä ollut uutinen, että korkeakoulutetut äidit viettävät lastensa kanssa aktiivisesti aikaa enemmän kuin vähemmän koulutetut. Itse olen korkeasti koulutettu, taskussa on maisterinpaperit ja plakkarissa jatko-opiskelupaikka, mutta tämähän sai itseni vain vertaamaan itseäni jutussa annettuihin tuntimääriin, kuinka paljon korkeakoulutetut äidit todella lastensa kanssa päivittäin ovat. He kuulemma leikkivät ja ulkoilevat, mutta duunariäidit, he vain kuljettavat lapsiaan harrastuksiin ja antavat muiden hoitaa heidän kanssaan olemisen.
Voi hyvää päivää, voiko äitejä pahemmin enää syyllistää! Vien itsekin lähes päivittäin poikani puistotädille leikkimään. Tuplarattaissa on myös kuopus, joka usein nukahtaa matkalla. Pojan kanssa ehditään jutella, lauleskella ja hassutella, ja ainakin minulle matkoista jää hyviä muistoja. Uskoisin, että hänellekin. Samalla toki juoksen (tuplarattaat <3), mutta sehän on vain ajan hyötykäyttöä. Niinä päivinä säästän aikaa, kun en mene juoksulenkille enää sitten, kun mies on tullut töistä kotiin.
Ja mitä taas tulee leikkipuistossa leikkimiseen. Olen tehnyt huomioita, miten poikani viihtyy puistossa tai pihalla, kun a) minä olen siellä b) siellä on joku hänen kaverinsa. Kyllä vaan paremmin viihtyy vaihtoehdossa b, kun ikäisensä kaverit jaksavat ajeluttaa pikkuautoja pitkin hiekkalaatikolle tehtyä rataa tai tehdä puroja ja niin edelleen. Luultavasti äidin tarjoama selitys kipeästä selästä pojan pyytäessä, että tule sinäkin ajelemaan, ei varsinaisesti houkuta hulluttelemaan. Puistossa ovat samanikäiset pojat, joiden kanssa voi juosta, leikkiä ja peuhata. Minä tykkään mennä poikani kanssa vaikkapa metsään kävelemään ja tutkimaan ”ötiäisiä”, etanoita ja muurahaisia, vetää kumisaappaat jalkaan ja läiskytellä lammikoissa tai kerätä kukkasia puistotätipäivän päätteeksi.
No, toki ymmärrän, että kukin tavallaan, eikä oikeaa tapaa olla oman lapsen kanssa pysty kukaan muu määrittämään. Mutta ahdistushan siitä syntyy, jos alkaa päivittäin käytettyä yhteistä leikkiaikaa laskea. Joku viisas psykologi, olisikohan ollut Jari Sinkkonen, sanoi, että riittää, kun lapsen kanssa syventyy kymmeneksi minuutiksi päivittäin leikkimään eikä tee sinä aikana mitään muuta (eli selaa puhelinta tai ipadia). Haluaisin tietää, mikä kaikki tähän lasketaan, kuuluuko esimerkiksi kirjan lukeminen aktiivisesti lapsen kanssa vietettyyn aikaan? Minä olen nimittäin äärimmäisen huono leikkimään, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Tosin Sinkkonen lohdutti, että vanhempien yleisin syy leikkimättömyydelle on juuri tämä minä en osaa leikkiä -syndrooma. Lapsi ei kaipaa muuta kuin yhdessäoloa vanhemman kanssa, jossa ei ole parempia tai huonompia leikkejä. Ehkä minä tästä näkökulmasta katsottuna olenkin ihan riittävän hyvä. Ainakin minä vietän lasten kanssa päivittäin aikaa, hellittelen heitä ja olen heidän kanssaan. Jospa em. tutkimus keskittyikin arvioimaan työssä käyviä vanhempia?
Nyt alkaa venyä, ja aika loppuu kesken. Toinen aiheeni jääköön seuraavaan kertaan. Mutta mitäpä muuta se koskisi kuin ah niin ikiajankohtaista imettämistä, joka tuntuu olevan kunnon äidin mitta vaikka muuta aina väitetään. Näkökulma aiheeseen on kuitenkin vähän erilainen: miten (ja ennen kaikkea milloin) lopetan hyvin alkaneen ja jatkuvan imettämisen. Mutta siitä sitten ensi kerralla.
Uudet perspektiivit saavat tavallisen päivän näyttämään virkistävältä.
Kesä on ihmisen parasta aikaa, muista se!