Vauvoja, vauvoja, lisää vauvoja
Viime aikoina ihan superuskomaton määrä ystäviäni ja tuttujani on saanut vauvan, kuka ensimmäisensä, kuka jo monennensa. Facebookissa vastasyntyneiden kuvia julkaistaan lähes päivittäin. Olen myös saanut seurata useiden vuorokausien jännitysnäytelmää, joka alkaa siitä, kun kuuluu poks ja lapsivedet lainehtivat. Sen jälkeen odotellaan ja odotellaan, odotellaan vielä vähän lisää. Aamulla ensimmäiseksi on pakko tarkistaa, että joko joko, ja vielä siellä vaan hitaasti avaudutaan. Lisäksi on myös yllättäjiä, joiden kanssa en ole ollut tekemisissä kasvotusten viime kuukausina lainkaan, ja sitten yhtäkkiä: ”Meille tuli VAUVA!”
Joku voisi väittää, että koska olen itse odottavalla kannalla, näen raskaana olevia (niin näenkin!) ja vastasynnyttäneitä kaikkialla. Mutta nyt niitä on kyllä tullut ihan oikeasti poikkeuksellisen paljon. Ihmiset lisääntyvät. Jatkavat sukuaan ja laittavat geeninsä jakoon. Alan itse vasta pikkuhiljaa käsittää, mitä kaikkea se omassa elämässä oikein merkitseekään.
Vielä 25-vuotiaana olin epäilyksiä herättävän varma, että itse en voi saada lapsia lainkaan. En tiedä, miten moinen ajatus oli mieleeni luikerrellut, vieläpä niin vahvana. Lääketieteellisiä perusteita harhaluuloisuudelleni ei ollut, ei edes leväperäistä suhtautumista ehkäisyasioihin. Jotkut naiset tuntuvat tietävän jo hyvin varhain, että he haluavat äidiksi, oman käärön syliinsä, mahdollisimman nuorena. Heillä voimakas hoivavietti luultavasti ohjaa toimintaa. Omat pikkusisarukset tai muuten läheinen suhde lapsenhoitoon voivat myös lisätä halua saada ihan oma huollettava. Itseltäni tällainen hoivavietti ja tarve omaan lapseen puuttuivat niin kauan, että olin jo vieraannuttanut itseni ajatuksesta tulla joskus äidiksi. Ehkä mielikuva itsestäni lapsettomana oli jonkinlainen defenssi eli puolustuskeino. Jos vaikka en olisi voinutkaan saada lapsia.
Vähän päälle kolmikymppisenä ensimmäiset läheiset ystäväni alkoivat lisääntyä. Maailma oli minulle outo ja vieras, ja niin se tuntui olevan tuoreille vanhemmillekin. Meidän nuoruutemme venyi pitkäksi ja jäi kauaksi aikaa roikkumaan jonnekin nuoruuden ja aikuistumisen väliin. Vastuuta olimme valmiit ottamaan vain itsestämme. Pikkuhiljaa vauvoja tuli vähän enemmän, ja vieraannuin näistä ystävistäni hieman kauemmas. Aloin miettiä elämää kokonaisuutena, alusta loppuun, ja aloin vähitellen aavistaa, että pelkkä nuoruuden ihannointi ja itsekeskeinen elämäntapa ei välttämättä kanna enää vanhana. Haluni saada oma lapsi oli lähtökohtaisesti hyvin itsekäs. En tiedä voiko se muuta ollakaan, mutta yksi suuri oivallukseni oli, etten haluaisi vanheta ypöyksinäisenä, laitokseen unohdettuna. Lapsenteko itsessään ei tietenkään poissulje tällaista tulevaisuudennäkymää, mutta tekee se sen ainakin vähän utuisemmaksi.
Lisäksi aloin ymmärtää, että kaipasin elämääni jotakin uutta, täysin vierasta aluetta, josta minulla ei ole entuudestaan mitään kokemusta. Minkä äärellä olisin täysin untuvikko ja epävarma. Jotta pääsisin lähemmäs itseäni ja sellaisia tunteita, joita tulee esiin, kun operoidaan epämukavuusalueella. Onneksi minulla pitkän ja levottoman riehumiskauteni päätteeksi oli vihdoin mies, jonka kanssa uskalsin päästää ajatuksen ilmoille. Että mitä jos sittenkin lähtisi itsekin samaan leikkiin kuin muutkin.
Se oli helppoa, niin helppoa, ettei siitä viitsi ihan joka kahvipöydässä kertoakaan. Ensimmäisestä yrityksestä esikoispoika sai alkunsa. Se oli kammottavaa, pelottavaa, vierasta, aivan kummallista. Mutta levottomuutta nostattavan hienoa ja ainutlaatuista. Kaikki oli uutta, jokainen uusi ja vieras asia kehossani – ja mielessäni. Ahmin erilaisia raskausoppaita ja sukelsin aiheeseen. Mitä minun sisälläni tapahtuu tällä viikolla, minkälaiset mahdollisuudet vauvalla olisi, jos se syntyisi nyt – ja niin edelleen.
Nyt kaikki tapahtuu toistamiseen, ja suhtaudun muutoksiin olosuhteidenkin vuoksi paljon levollisemmin. Tiedän, mitä tuleman pitää, enkä kuitenkaan tiedä. Mutta sen tiedän, että uuden lapsen saaminen ei ole enää sellainen sokki kuin ensimmäisen, sitä se nimittäin oli. Laskimme päiviä, kuinka monta vuorokautta olemme saaneet pidettyä lapsukaisen hengissä, mietimme kuumeisesti, mikä mahtaa olla tuon tai tämän itkun syynä, kuuntelimme sieltä täältä tulevia neuvoja, jotka olivat pahimmillaan keskenään aivan erilaisia, huokailimme, stressasimme. Ja se imettäminen! Eihän minulla ollut aavistustakaan, että vauvanhoitoon liittyy niin paljon asioita, jotka eivät menekään suit sait tuosta vain. Vauva ei saanut kunnon imuotetta, ja siksi piti käyttää rintakumia. Mutta kun ne sairaalassa sanoivat, että siitä pitää päästä mahdollisimman nopeasti eroon, ettei imuote vääristy vielä pahemmin! Ja tutti! Sitäkään ei saanut tyrkätä vauvan suuhun kuin vasta aikaisintaan kolmen viikon kuluttua syntymästä, koska muuten imuotteesta tulee suorastaan hengenvaarallinen!
Vastasyntynyt äiti on maailman haavoittuvaisin olento. Vahingoittuvuutta lisää, jos äidillä on taipumusta jo entuudestaan suorittamiseen ja perfektionismiin. Kaikki on uutta, ja miljardeista neuvoista pitäisi osata valita oikeat, täysin kylmiltään. Ja koko ajan uusi pieni elämä kasvaa ja kehittyy siinä vieressä, ja äiti jännittää, tekeekö hän kaiken nyt varmasti oikein.
Huh. Ihan hengästyttää, kun muistelen noita ensimmäisiä viikkoja. Jos lapsi numero kaksi on terve ja yhtä tyytyväinen olemassaoloonsa kuin ensimmäinen, luvassa ovat auvoisat ja leppoisat ajat. Nyt nimittäin tiedän, että osaan ja pärjään, ja osaan valita ne kaikista parhaimmat keinot hoitaa omaa pientä lastani. Nyt alan jo itsekin uskoa, että vauva-ajasta voi myös nauttia. Sitä ei tarvitse suorittaa.