Ei se suorittamalla parane

Olen hirvittävän suorittava ihminen. Aika ajoin pysähdyn miettimään tätä piirrettäni, ja aika ajoin siitä myös kärsin. Nyt, kun ei oikeastaan tarvitsisi suorittaa mitään, mietin, mahdanko kovinkin hanakasti suorittaa tätä äitiyttäni ja perhe-elämää sekä kodinpitoa. Suorittaminen kotona ei voi olla hyvä asia, koska ensinnäkin se tarjoaa vääränlaista esimerkkiä lapsille, ja toiseksi se luo jännittyneen ilmapiirin. Minun on hyvin vaikea vetää rajaa tekemisilleni, mikä on suorittamista ja mikä normaalia. Haluaisin osata ottaa rennosti, mutta ei se niin mene. Minun pääni vain toimii näin.

Itse saan usein ohjelmoidusta elämästäni mielihyvää, siitä, että suoriudun usein mahdottomiltakin näyttävistä yhtälöistä mallikkaasti ja ripeästi. Tämä samainen piirre on piinannut minua koko elämäni ajan. Suoritin jo ala-asteella, niin silloin se oli ala-aste, ei -koulu. Meillä oli suorituskeskeisyyteen kannustava opettajakin, joka ruokki piirrettä itsessäni entisestään. Hän merkitsi muistiin kaikki oikeat vastaukset ja antoi osittain niiden perusteella todistusarvosanan. Minullahan piti olla tietysti eniten oikeita vastauksia, mikä johti siihen, että iltakaudet pänttäsin läksyjä – ulkoa. Läksyjen kyseleminen oli jaettu jokaisen oppilaan kesken vuoroihin, ja koska halusimme keksiä toisillemme mahdottomia kysymyksiä, joita KUKAAN ei voi kaikkia tietää, piti opetella ulkoa väliotsikot ja kuvatekstitkin. Kovin hyvää kokonaiskuvaa en biologiasta ja maantiedosta tällä menetelmällä saanut.

Yliopistossa minä vasta suoritinkin. Luin maisterinpaperit itselleni neljässä vuodessa, joista kahteen mahtui ylenmäärin huvittelua, joten todellisuudessa kahlasin tenttikirjat ja -kurssit runsaassa kahdessa vuodessa. Näin jälkikäteen harmittaa päällimmäisenä se, etten lähtenyt edes puoleksi vuodeksi opiskeluvaihtoon, jotta olisin oppinut kunnolla ainakin jonkin vieraan kielen. Ulkomailla olisin todennäköisesti oppinut jotakin muutakin kullanarvoista itsestäni.

Suorittajalle oikeastaan kaikki on koetinkiveä, koska mitä tahansa voi suorittaa. Tällä hetkellä tarkkailen kuumeisesti, mikä tekemisistäni on suorittamista ja mikä normaalia, eli minkä tekisin joka tapauksessa, ilman että se täytyy tehdä. Siis silkasta halusta. Tottakai on olemassa myös velvollisuuksia, mutta ei niitäkään tarvitse suorittamalla suorittaa.

Lapsiperhearjessakin voi suorittaa. Kotiäidin on pidettävä huoli, että lapsi saa riittävän monta tuntia unta sekä yö- että päiväunien muodossa. Lapsen on ulkoiltava joka päivä vähintään kerran, mielellään kaksi. Lapsen tulee saada liikuntaa vähintään kaksi tuntia päivässä, vaikkakin sitten pieninä palasina kerrallaan. Lapsen tulee saada muitakin virikkeitä, kuten piirtämistä, musiikin kuuntelua, tanssimista ja askartelua. Äidin (vanhemman) tulee leikkiä lapsen kanssa keskittyneesti vähintään 15 minuuttia päivässä, mutta tottakai mielellään enemmän. Ruoka tulee tehdä itse, ja sen tulee olla monipuolista ja ravitsevaa. Perheessä pitäisi syödä mielellään kahtena päivänä viikossa kalaa, yhtenä siipikarjaa ja kahtena kasviksia, ja loppuina päivinä mitä vain. Kotona pitää olla siistiä, etenkin keittiössä ja kylppärissä, koska ne ne vasta siisteyden mittarit ovatkin. Lisäksi haluan huolehtia lasten aamu- ja iltapesut ja iltasadut ja niin edellen itse.

Tällainen joka suunnassa vaaniva nippelitieto on kaltaiseni suorittajan mielelle hengenvaarallista, sillä painan kaiken visusti muistiini ja tutkiskelen sitä tarkasti sydämessäni. Mietin tunnontarkasti, ovatko kaikki kohdat nyt varmasti täytetyt, ja ahdistun, jos vastaus on ei. 

Luulen tietäväni, miten ongelmaa olisi mahdollista lähestyä. Ensinnäkin minun pitäisi miettiä, mikä on minulle tärkeää ja mikä ei. Vilpittömästi. Nautinko leipomisesta vai teenkö sitä vain siksi, että haluan lasteni muistavan äitinsä leipomassa (nautin oikeasti). Rakastanko urheilua vai teenkö sitä vain siksi että sitä kuuluu tehdä (rakastan enkä voisi elää ilman). Minun pitäisi ymmärtää, että kaikkea ei voi eikä tarvitse saada mahtumaan samaan päivään, eikä elämäni tuhoudu, vaikka en ehtisi kaikkea joka päivä suorittaakaan. (Minulla on nimittäin sellainen olo, jos päivä on lipsahtanut ohitseni, enkä ole saanut mitään järkevää aikaan, että se on mennyt täysin hukkaan.) Minun pitäisi myös pystyä luottamaan muihin. Että joku toinen osaa harjata lapsen hampaat ihan yhtä hyvin kuin minä, vaikka se ei saman kaavan mukaan menisikään. (Tässä tapauksessa isä, ja hän osaakin.) Tai että joku toinen osaa erotella pyykit kuivuriin menevistä ja kuivumaan ripustettavista ihan yhtä hyvin kuin minä. Tai imuroida, koska imuroida pitää myös kaikista nurkista ja näkymättömiin jäävistä kohdista tai muuten koko imuroiminen on turhaa.

Uudenvuodenlupaukseni voisi olla, että yritän opetella ottamaan rennommin, silloin kun on sen aika. Esimerkiksi töissä rakastan räjähtävää painetta ja toistensa päälle hyökkiviä deadlineja, ne pitävät minut vireessä ja saavat toimimaan oikealla tempolla. Siellä se on ihan sallittuakin. (Ja onko sekään suorittamista, se on silkkaa rakkautta omaa työtään kohtaan.) Mutta täällä kotona. Pitäisi muistaa, että elämä on vain tämä yksi, eikä se suorittamalla parane.

Tässä esimerkkejä, joita elämässä voi suorittaa:

Tarjoanko lapselleni riittävästi virikkeitä, eli keksinkö kehittävää tekemistä jokaiselle päivälle. Piirtäminen ja niin edelleen.

Joulu on jokaisen suorittajan oivallista aikaa näännyttää itsensä. Leivonko riittävästi, saanko aikaan riittävän hyvän tunnelman ja ennen kaikkea muistanko ottaa kaikesta valokuvan ja tallentaa sen vähintään facebookiin ja blogiin.

Leikinkö varmasti tarpeeksi lapseni kanssa ja ihan kunnolla, etten räplää puhelinta tai tee jotakin muuta epäoleellista samaan aikaan.