Epävarmuustekijöitä

Olen tässä taas vähän miettinyt, itseäni ja äitiyttäni. Milloinkohan sitä on riittävän varma uskomaan, että on juuri se oikea äiti lapselleen, se, joka parhaiten hänen tarpeensa ymmärtää ja täyttää? Ehkä riittämättömyyden tunne seuraa äitiä loppuun asti. Havahduin tässä nimittäin pohtimaan, että ne ajatukset, joita minulla on ollut tulevasta syksystä ja siitä, miten arki mahtaa asettua, ovatkin syntyneet osin omasta epävarmuudestani. Nyt, kun olen saanut taas ripauksen lisää itseluottamusta juuri oikeanlaisena äitinä, on tarpeeksi rohkea olo aprikoida, mikä sitä epävarmuutta oikein synnyttää.

Minä olin siis miettinyt, että mitäs sitten, kun vauva syntyy, miten poika viihtyy kotona, kun siellä ei tapahdu mitään ja siellä on vain äiti ja vauva, silloin kun isi on töissä. (POIKA ON KAKSI VUOTTA JA VAJAA VIISI KUUKAUTTA, KUN VAUVA SYNTYY!!!) Tätä mietiskelyäni tuki tieto siitä, kuinka hyvin poika on viihtynyt perhepäivähoidossa, jossa hän on käynyt vuoden alusta lähtien minun palattuani töihin. Teen vain nelipäiväistä viikkoa, joten olen saanut edelleen viettää poikani kanssa kolme päivää viikosta, mutta minun mielestäni poika on oppinut perhepäivähoidossa vaikka mitä (eiväthän nämä seikat silti sulje toisiaan millään vääjäämättömyydellä pois???). Hänestä on tullut paljon rohkeampi ja reippaampi, hän luottaa itseensä enemmän ja osaa pitää puolensa. Hänelle on tehnyt hyvää olla muiden ikäistensä lasten kanssa, hän on tottunut seuraan. Olen päätynyt näihin päätelmiin omien havaintojeni perusteella, jotka olen tehnyt omasta subjektiivisesta näkökulmasta äidinherkkyyteni sävyttämänä. Poika on saanut lähes poikkeuksetta pelkkää suitsutusta, kuinka reipas hän on, kuinka hänen kanssaan sujuu kaikki, kuinka mutkattomasti hän suhtautuu siirtymiin ja muutoksiin, kuinka paljon hän osaa, kuinka iloinen hän on ja niin edelleen. Ainoat huomautukset koko runsaan puolen vuoden ajalta ovat tulleet parista kerrasta, kun hän ei olisi halunnut kerätä leluja, tai kun joku on tullut repimään lelua hänen kädestään ja hän on tönäissyt toisen pois sekä pelleilyn yrittämisestä ruokapöydässä. Poika on joutunut muutaman kerran olemaan ventovieraassa varahoidossa sekä yhden viikon päiväkodissa hoitajan loman ajan, ja aina hoitotädit ovat jaksaneet hämmästellä hänen reippauttaan. Voi kuvitella, että äiti on saanut olla helpottunut ja onnellinen, kun epäluulo ja itsesyytökset pojan sysäämisestä maailmaan liian aikaisin ovat osoittautuneet turhiksi.

Tämän kehun ja kiitoksen kääntöpuoleksi on salakavalasti muodostunut epäilys siitä, että poika viihtyy paremmin muualla kuin kotonaan, tai ainakin ihan yhtä hyvin, eli ei sillä niin väliä ole, missä hän oikeastaan onkaan ja kuka häntä hoitaa. Järjellä ajatellen tiedän, että näin ei ole, mutta jonnekin mielen ytimeen epäilyksen siemen on joka tapauksessa ehtinyt pesiytyä.

Osin siksi olen miettinyt, että miten syksy sitten mahtaakaan sujua, ja mitä sitten jos poika kovasti turhautuu ja kaipaa ystäviään. Samalla tiedän, että luontoni ei antaisi periksi viedä häntä hoitoon, kun itse olen vauvan kanssa kotona. Pelkkä ajatus tuntuu siltä, että yhdestä olisi tullut ylimääräinen ja hänet sysättäisiin pois, kun äiti haluaa nyt keskittyä vauvaan eikä jaksa hoitaa molempia. Ymmärrän kyllä muiden ratkaisuja, sillä toisen tai useamman lapsen hoitoon viemiseen vaikuttaa moni muukin seikka kuin äidin omat ajatukset. Naapurimme sanoi, että jos heille syntyy toinen lapsi (ensimmäinen on 1v6kk), hän veisi esikoisen päiväkotiin muutamaksi päiväksi viikossa leikkimään, että saisi itse edes joskus nukkua. Esikoinen kun on niin huono nukkumaan, ja äiti on nykyäänkin aina ihan poikki. Tai jos ikäeroa on enemmän ja esikoinen on vauvan syntyessä jo vaikkapa neljän viiden ikäinen, silloin ystävät ja porukkaan kuuluminen merkitsevät hänelle jo aivan eri tavalla kuin kaksivuotiaalle. Ja loppujen lopuksi jokainen tekee juuri niin kuin parhaaksi katsoo itselleen, lapselleen ja omalle perheelleen. Minä yritän etsiä meille sopivimman tavan. Pojan hoitoon vieminen tulevan äitiyslomani aikana ei missään vaiheessa ole ollut todellinen vaihtoehto, vaikka olenkin pohtinut hoitopaikan merkitystä pojan elämässä.

Mutta nyt, kun minä olin reilun kahden viikon kesälomalla, huomasin, että minustahan on äitinä vaikka mihin! Olimme pojan kanssa lähes koko ajan yhdessä, teimme kaikenlaista, hassuttelimme, nauroimme, välillä tietysti kiukustuimmekin toisimme, välillä vain olimme ja mylläsimme, välillä mieskin ehti menoon mukaan. Itselleni tuo kaksi viikkoa oli erityisen merkityksellinen aika siksi, että ymmärsin, että poikani viihtyy minunkin kanssani ihan hyvin. (Etten minä ole vain se kurja äiti, joka asettaa rajat ja sanoo mitä saa ja etenkin mitä EI saa tehdä.) Että minäkin osaan leikkiä ja keksiä tekemistä. Huomasin, että poika nautti, kun hän sai aamulla rauhassa mennä leikkimään (leikkii vielä vähän, hän aina sanoo), ennen kuin alettiin hoputtaa aamupesulle ja aamupalalle ja vaatetukseen ja ulos ovesta ja hoitoon hop hop! (Ja järjellä kun taas ajattelen, niin tämähän on ihan itsestään selvää! Tietysti jokainen kotonaan viihtyy parhaiten!!) 

Kun loma loppui, poikaa odotti kokonaan uusi hoitopaikka, koska tuttu hoitaja oli vielä kesälomalla. Ensimmäinen ja toinenkin päivä olivat menneet hyvin, ja taas kotiin kantautui pelkkiä kehuja ja ihmettelyä, kuinka reipas ja kiva poika onkaan. Mutta toisena päivänä (eli eilen) kotona hän kyllä oireili, selvästi. Hillittömät raivarit ilman kunnon syytä. Varmaankin perusmieliala oli matala ja turvallisuudentunnetta järkytetty. Ja nukkumaan mennessä… huhhuh!! Jo pitkään hän on lähes poikkeuksetta jäänyt iltasadun ja -laulun ja silittelyn jälkeen kiltisti omaan sänkyynsä yksin nukahtamaan, ellei ole ollut yliväsynyt tai ylikierroksilla, silloin on vaadittu vähän enemmän vanhempien apua. Mutta eilen… Heti kun aloin tehdä lähtöä huoneesta, syttyi kapina. Kolme kertaa sain kerätä huoneen lattialta kaikki yli laidan heitetyt pehmolelut, peiton, tyynyn ja alulakanan, viimeisellä kerralla poika oli yrittänyt repiä jopa patjaansa sängystä ulos ja oli tunkemassa jalkojaan pinnojen välistä. Olin korottanut ääntäni (vaikka tiedän, että nukkumaan mennessä se ei auta mitään), kävellyt ulos huoneesta ja kerännyt kaikki muut pehmolelut paitsi pojan tyynynään käyttämän nallen pois sängystä. Siinä vaiheessa, kun laitoin ensimmäistä kertaa alulakanaa takaisin paikoilleen ja nostin pojan pois sängystään, hän kipitti iloisena olohuoneeseen, tuli sieltä takaisin kottikärryjä työntäen ja kirkkaalla lapsen äänellään sanoi, että: ”Äiti, tule kyytiin”, teki mieli ruveta itkemään.

Lopulta kolmannen sänkymellakan jälkeen otin hänet syliin ja silittelin siinä pitkän aikaa (miksei sitä osaa tehdä heti vaan vasta sitten, kun itsekin on jo kuohahtanut ja tunteet ottaneet ylivallan). Laskin sänkyyn, ja pieni ääni toivoi, että äiti laulaa vielä yhden laulun. Kyselin, että harmittaako häntä se uusi hoitopaikka, johon hän vastasi että joo. Kerroin, että olen kuullut hänen olleen siellä tosi reipas ja että hoitotäti on kehunut häntä kivaksi pojaksi, että nyt hänen vain täytyy käydä siellä vähän aikaa, kun äidin piti mennä takaisin töihin. Sydäntäni raastoi ja raastaa nytkin. Hän nukkui huonosti, kiljui yöllä äidin riistämää Niiskuneitiä turvakseen, ja vielä aamulla herätessään oli kiukkuinen. Mutta sitten kaikki meni hyvin. Mies arveli pojan alistuneen kohtaloonsa. Minä mietin, onko se vielä kaksivuotiaalle välttämätöntä?

Muistan, kuinka pikkuvauvana poika itki ja minä ajattelin, että se ei tykkää minusta, kun en saa sitä rauhoittumaan. Mistä näitä ajatuksia päähän oikein tulee? Nyt ymmärrän sentään jo sen, että poika kiukuttelee ja koettelee minun hermojani eniten juuri siksi, että minun seurassani hän uskaltaa tehdä niin. Ja lopuksi on myönnettävä, että olin miettinyt sitäkin, että omasta mukavuudenhalustaniko veisin pojan hoitoon, kun vauva tulee kotiin. Mutta kyllä katson, että mukavuudenhaluisempaa on se, että aamulla ei tarvitse kiiruhtaa minnekään, vaan kaikki saavat syödä yöpuvut päällä aamupalaa ja leikkiä vielä vähän, jos siltä tuntuu.