Hermot ne hermot

Siitä tulee aina ihan kamala olo, kun kiukustuu lapselleen. Vaikka lukisi minkälaisia kasvatusoppaita ja uhmakirjoja, hermojen menetyksen jälkeen niistä saatava lohtu ei pure. Pieni lapsi ei ole syypää vanhemman pienuuteen ja uhmakkuuteen. Mutta silti. Rajat on vedettävä. En kestä jos omasta lapsesta tulee sellainen, jota kukaan muu ei kestä.

Mutta – meillä eletään nyt 2 vuoden ja runsaan kuukauden voimalla täyttä uhmaa. Toisinaan se on huvittavaa ja saa jopa nauramaan, kun toinen vastaa kaikkeen ’ei’ ehtimättä edes kuulla, mikä ehdotuksen tai pyynnön aihe oli. Tai kun hän vetää maailmanluokan pultit siitä, jos kaksi ilmapalloa ei pysy yhtä aikaa molemmissa kainaloissa. Mutta kun takana on pitkä ja väsyttävä työpäivä ja temppuilu alkaa iltapalalla, äidin päässä saattaa napsahtaa. Näin kävi tällä viikolla, kun olimme kaksin iltaa kotona. 

Kerrottakoon vielä, että kaksivuotiaan tunnetilat vaihtuvat salamannopeasti, ja vaikka koko ilta olisi mennyt mukavasti ja hyvin, se ei takaa, mitä seuraavana sekuntina tapahtuu. Joka tapauksessa melko harmiton sormien uittaminen maitomukissa kulminoitui lopulta siihen, että äiti hinkkaa maitoa seinästä ja lattialta –  ja samanaikaisesti sättii pientä itkevää poikaraasuaan. Kunpa vain osaisi tuollaisissa tilanteissa hillitä itsensä. 

Mutta kuitenkin. Olen moninaisista kirjoista lukenut (viimeisimpänä ruotsalaisesta Uhmakirjasta), että vanhemmalla on täysi oikeus suuttua silloin, kun lapsi on ollut tuhma, eikä pelkästään oikeus, vaan se on jopa suotavaa. Muuten lapsi ei näe vanhemmissaan kaikkia inhimillisiä puolia ja alkaa pitää heitä jonkinlaisina yli-ihmisinä, joihin verrattuna omat kiukkureaktiot näyttäytyvät omituisina ja häpeällisinä. Ja tiedänhän minä, että kaikkea ei voi sietää. Pitäisi vain osata pistää piste omalle mesoamiselle siinä vaiheessa, kun viesti on tullut takuulla ymmärretyksi. Jotta lapsi ei oppisi maailman epäreiluinta riitelymallia.

Onneksi olen itsekin kovin lyhytvihainen, ja kun poika istui iltapisulla potalla, teimme sovinnon. Sehän se tärkeintä onkin, että riidan päätteeksi pyydetään anteeksi ja halataan. Koen tärkeäksi myös sen, että kerron pojalle toimineeni epäreilusti, jos näin on. Tällä kerralla sanoin, että äiti suuttui kun et totellut, mutta ei silti saa huutaa, siitä tulee paha mieli. Lisäsin, että ei saa ottaa leluja kenenkään kädestä eikä kiusata, johon poika lisäsi, että eikä töniä. Lopulta kun pikkuinen istui sylissäni sohvalla ja puin hänen ylleen yöpukua, tuli jo itsellekin kyynelet silmiin.

Ja mikä ihana helpotus koittikaan seuraavana aamuna, kun sängystään heräsi pirteä ja hyväntuulinen pikkumies vailla kaunan häivääkään. Ken vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään, se pitäisi äidinkin oppia.

Mutta näin jouhevan aamun jälkeen kaukana uhmakiistoista kykenen tarkastelemaan uhmaa hieman analyyttisemmin. Sanovat, että uhma on lapsen itsenäistymisen ja kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeä ja välttämätön vaihe. En tiedä tarkalleen, minkälainen uhma itselläni tai miehelläni on ollut, mutta kaikilla lapsilla uhmakausi ei ainakaan tarkalleen kaksivuotiaan ikään ajoitu. Toki myös jokaisen yksilöllinen temperamentti määrää uhman voimakkuutta. Mitä seuraamuksia uhman uupumisesta myöhemmille kehitysvaiheille on, en tiedä. Mutta olen kuitenkin tyytyväinen, että meillä mennään niin kuin oppikirjat sanovat, se on jotenkin lohdullista. Tässä hetkessä. Vaiheita tulee uusia, eikä mikään edeltävä kerro välttämättä seuraavasta mitään.

Mutta ehkä siinä käy niin, että jonakin päivänä vastustus ei olekaan enää niin suurta ja joskus se jää kokonaan pois. Tai sitten ei. Hyvä säästää tulevaisuus yllätyksellisenä.

Samaan aikaan pysähdyn välillä oikein hengittämään ja miettimään, kuinka suloinen vaihe tämä lopulta onkaan. Poika on vielä niin puhdas ja viaton maailmasta, vilpittömän utelias ja innokas kaikesta ympäröivästä ja aina valmis hyppäämään uusiin seikkailuihin. Sitä on viereltä kullanarvoista seurata.

IMG_0642.JPG

photo.jpg

 

suhteet oma-elama