Hormonihirviö
Huh, mikä hormonihirviö täällä on pari viime päivää mekastanut! Pinnani on ollut kireällä kuin viulunkieli, vaikka on sitä koeteltukin. Mutta silti… aiheet ovat noloja ja naurettavia, ja reaktioideni mittasuhteet lähinnä epäuskottavia. Kaikki on mennyt ihan hienosti, olen saanut aikaan vaikka mitä. Edellisyönä heräsin kipeisiin supistuksiin. Uniaivoni päättelivät, että jos makaan liikkumattomana paikoillani, supistukset loppuvat eikä vauva vielä synny. Ei syntynyt ei, mutta tuskinpa väistämätöntä moisella konstilla voi siirtää.
Eilen illalla kaikki meni tavalliseen tapaan sujuvasti. Mies iltavuorossa, minä pojan kanssa kotosalla. Iltaulkoilun jälkeen peruskaava: iltapala, iltapesu, iltasatu, unilaulu ja silittely. Hyvää yötä, ovi kiinni. Ei. Äiti tuu tänne! Ja siihen äänensävyyn, että huuto ei todellakaan jää ainoaksi, kuten yleensä, jos sitä edes tulee. Jonkin ajan päästä menin katsomaan: kaikki vuodevaatteet lattialla, unilelut samaten. Pinnani kiristyi välittömästi sata prosenttia, ei minkäänlaista itsehillintää. Kokemus on opettanut, että maltin säilyttäminen vastaavissa tilanteissa johtaa nopeiten haluttuihin tuloksiin, mutta tälle kontrolloimattomalle painekattilalle opit eivät juuri sillä hetkellä muistuneet päähän. Lopputulos oli, että sama kevätjuhlakuvaelma toistui kolme kertaa, ja viimeisellä kerralla kaksi pikkuautoa lähti jäähylle. Onneksi tajusin sentään ottaa pojan sängystä syliin ja viedä sohvalle, jossa äidin itku tuli melkein heti. Istuimme siinä pitkän tovin sylikkäin, minä itkin ja poika pyyhki kyyneleet. Siinä hetkessä tajusin (taas kerran), miten järjettömän paljon häntä rakastan ja kuinka minä musertuisin ihan kokonaan, jos hänelle sattuisi jotakin. Sen myös kerroin siinä istuessamme.
Tuska maltin menettämisestä jatkui silti yöpuulle menoon saakka, ja itku tuli uudestaan, kun mies tuli töistä. Vielä aamulla jyskytti päätä, ja olo oli kaikkea muuta kuin levännyt, vaikka me kaikki nukuimme pitkät unet. Eilinen koettelemus ei estänyt minua ärsyyntymästä tänään uudestaan, kun jotkin pikkuasiat saivat minut suunniltaan. Onneksi kiivastus loppui lyhyeen. Kerrottakoon, että kaksivuotiaan pitkään jatkunut seesteinen kausi on saanut jälleen pienen uhmakkaan varjon, mutta olen minä ennenkin uhmailijaa sietänyt. Räjähdysalttiuteni johtuu väistämättä hormoneista.
Vauva saisi siis jo tulla. Poikakin odottaa häntä jo innoissaan. Tänään saapuivat Iso-Britanniasta tilatut tuplarattaat (kotiinkuljetettuina, viikossa, kyllä!), ja kun ne oli koottu, hän istui tohkeissaan kyytiin ja toisteli, että nämä ovat vauvan ja hänen rattaat. Kaikki on muutenkin lähes valmista. Tänään ostin jopa ykköskoon vaippapaketin, ja vauvakassin sisältö on miltei kokonaisuudessaan otettu esille lipaston päälle. Edes oma olo ei ole sietämätön, vaikka rennietä päivittäin nappailenkin. Tänään keitin viimeisestä omenasatsista loput hillot. Kävimme myös pojan kanssa Ruissalossa. Iltapäivä oli uskomattoman tyyni, ja rannalla oli jopa lämmin.
Poika oli tänään ensimmäistä kertaa yksin puistotädillä. Eilen olimme tutustumassa paikkaan yhdessä. Tänään hän jäi innokkaana ja luottavaisesti leikkimään, ja kun tunnin päästä menimme hakemaan hänet, siellä hän istui sulassa sovussa muiden kanssa hiekkalaatikolla. Kaikki sujuu siis hienosti. Hormonit ne vain tekevät minusta ajoittain hirviön ja itselleni sietämättömän.
Radiosta tuli Riding on the Storm.
Ruissalossa on aina kaunista.
Kesä on ohi.